Kehrääjän (Caprimulgus europaeus) nimiin tallentunut tarina on ehkä lintumaailman erikoisin. Latinaksi kehrääjä on Caprimulgus, saksaksi Ziegenmelker ja italiaksi Succiacapre. Englannin kielessä tunnetaan nimi Goatsucker ja ranskassa Terre chèvre. Kaikki nämä merkitsevät vuohenlypsäjää.
Mitä tekemistä kehrääjällä on vuohien lypsämisen kanssa? Sen kertoo kaksi vuosituhatta vanha tarina, jonka on tallentanut roomalainen historioitsija Plinius.
"Kehrääjä, joka muistuttaa isoa mustarastasta, on yörosvo, sillä sitä ei näe päivisin. Se tunkeutuu paimenten talleihin ja lentää vuohien luo imeäkseen niiden maitoa, jolloin utareet vahingoittuvat. Vuohet, joita lintu on tällä tavoin imenyt, sokeutuvat vähitellen."
Mielikuvituksellisen tarinan alkuperää voi vain arvailla. Alkusysäyksen tarina lienee saanut kehrääjän salaperäisistä elintavoista, lopun on hoitanut antiikin lintuharrastajan vilkas mielikuvitus.
Kehrääjää on pidetty monilla alueilla niin sanottuna sielulintuna. Uskottiin, että ihmisten, kuten eräässä tarinassa nuoren neidon, sielu siirtyisi kehrääjään kuoleman jälkeen. Tarinan nuori neito oli niin innokas kehräämään, ettei huomannut lopettaa työtään pyhäpäiväksi. Rangaistukseksi hänestä tuli kehrääjä, joka kehrää yöt läpeensä ja vaikenee vain vaihtaakseen lankarullan.
Aleksis Kiven väkevässä runossa kehrääjä tuudittaa surinallaan lasta Tuonen lehdossa:
Siell´ on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.
Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss´ kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.