Viime päivinä (Lukijalta palsta 18.3. ja 21.3.) Kalevan sivulla käyty keskustelu koulumaailmasta jättää erityislapsen vanhemmalle hämmentyneen olon.
Lapsemme koulussa on pienryhmä, jossa hän myös opiskelee. Yhteistyö koulun kanssa on ollut hyvää ja olemme kiitollisia opettajille ja avustajille. Vaikeitakin tilanteita on ollut, mutta niistä on toistaiseksi selvitty.
Lapsellamme on aistiyliherkkyyksiä, jotka vaikuttavat siihen, että hän kuormittuu liikaa tavallisessa luokassa. Siirtymätilanteet, joissa luonnollisesti aina aiheutuu meteliä ja hälinää, ovat lapsellemme hankalia.
Musiikki- tai liikuntatunneille osallistuminen ei onnistu, vaikka lapsi on musikaalinen ja pitää liikkumisesta. Ja jos esimerkiksi englantiakin opiskellaan hippaleikin avulla, on selvää, että aistiyliherkkä lapsi ei kykene tällaiseen opetukseen osallistumaan.
Vaikka yhteistyö koulun kanssa on ollut hyvää, muun avun saaminen lapselle on osoittautunut aikaa vieväksi ja hoitopolku vanhemman näkökulmasta sekavaksi. Kaupungilla on useampia erillisiä yksiköitä antamassa tukea ja apua lapsille ja nuorille.
Valitettavasti näiden tahojen yhteistyössä ja keskinäisessä kommunikaatiossa näyttää kokemustemme mukaan olevan toivomisen varaa. Palavereja ja kokoontumisia monen eri ammattilaisen voimin on kyllä pidetty asiamme tiimoilta useita, mutta lapsen tutkimuksiin pääsy ja varsinaisen avun saaminen on kestänyt kauan.
Esimerkiksi toimintaterapian saamiseksi erityisopettaja oli yhteydessä terapiaa myöntävään tahoon ensimmäisen kerran jo lokakuussa lapsen ollessa ekaluokalla. Arvio terapian tarpeesta tehtiin vuodenvaihteen jälkeen, mutta arviota tekevän työntekijän opintovapaista johtuen päätös terapiaan pääsemisestä saatiin vasta maaliskuussa.
Tämä ei toki tarkoittanut sitä, että itse terapia olisi alkanut silloin. Koska toimintaterapeutteja ei ole tarpeeksi, pääsi lapsemme terapia alkamaan vasta toukokuun lopulla, kouluvuoden jo päättyessä.
Terapiaan pääsyä odotellessa vierähti siis lapsen koko ensimmäinen kouluvuosi, ja nyt sitten ilmeisesti vierähtää tarkempia tutkimuksia tehtäessä toinen kouluvuosi.
Yleensä vanhemmat haluavat lapsensa parasta. Jos siis ongelmana on se, että vanhemmat eivät halua lastaan tehostetun tai erityisen tuen piiriin, olisi hyvä miettiä miksi näin on.
Tieto lasten neuropsykiatrisista ongelmista lisääntyy koko ajan, tutkimustietoa on paljon saatavilla. Siksi tuntuu hyvin surulliselta että kasvatusalan ammattilainen (vaikkakin eläkkeellä oleva) puhuu ”sosiaalisesti sopeutumattomista alakoulun pikkuhäiriköistä”.
Niin kauan kun tällaista asennetta on jopa kasvatusalan ammattilaisilla, onko mikään ihme että jotkut erityistä tukea vaativien lasten vanhemmat eivät halua lastaan pienryhmään leimautumaan? Onko mikään ihme että vanhemmat eivät pääse irti mielikuvistaan 1980-luvun ”tarkkisluokista”, kun ammattilaisetkin omalta osaltaan ylläpitävät tällaista mielikuvaa?
Erityislapsen vanhempi
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.