Muistatteko tammikuun? Silloin jännitettiin, että johtaisiko Britannian lähenevä ero EU:sta kovaan rajaan Irlannissa. Nyt saamme Brexitin sijaan pelätä EUxitia – että koronaviruksen myötä koko Eurooppa muuttaa muotoaan. Irlannissa raja on auki, mutta Tornion ja Haaparannan välillä käynti vaatii tarkastuksen ja kelvollisen syyn eikä asiaton matkustelu Öresundin sillan yli Ruotsista Tanskaankaan onnistu.
Ehkä raskainta on ollut seurata Euroopan talousmoottorin, Saksan, päätöstä painaa jarrua. Jo ennen niiden välisen rajan sulkemista Saksa ja Ranska olivat rajoittaneet suojanaamareiden vientiä.
Euroopan koronaviruskriisiin kokonaiskuvaksi on muodostunut itsenäisten valtioiden hätäinen toiminta eikä eurooppalainen yhteistyö. Yhteistyötä oli peräänkuuluttanut koko alkuvuoden Saksan liittokansleri Angela Merkelkin.
Hätä on suuri. Koronavirus on suurin Eurooppaa kohdannut uhka sitten maailmansotien. EU-sääntöjen mukaan rajat saa sulkea, kunhan niin tehdään vain määräajaksi, teko on suhteessa vaaraan ja kyseessä on viimeinen vaihtoehto.
Silti on todettava raaka todellisuus. Avointa Eurooppaa rakennettiin vuosikymmeniä, 1950-luvulta lähtien, ja nyt manner suljettiin viikossa parissa. Näin kävi, oli syy miten hyvä tahansa.
Emme voi luottaa siihen, että koko EU:n vapaa liikkuvuus palaa entiselleen itsestään. Pohjolassa rajat kyllä avautuvat uudelleen kriisin jälkeen, mutta muun Euroopan suhteen moni seikka viettää mannerta toiseen suuntaan. Ensimmäinen niistä on turvapaikanhakijoihin liittyvät kriisit, jotka olivat pahimmillaan vuonna 2015. Turkin tämänvuotinen päätös päästää Syyriasta paenneita Kreikan rajalle pakotti Ateenan sulkemaan rajan. Jo edellinen kriisi oli kaataa Merkelin, ja muisto ”kansainvaelluksista” elää. Suomenkin mielipideilmasto muuttui pakolaiskriisin aikana.
Toinen syy skeptisyyteen on Euroopassa leviävät populistiset ja autoritaariset sisäpolitiikat. Siinä missä liberaalimmat johtajat keskittyivät viisi vuotta sitten pelastamaan ihmishenkiä, Unkarin presidentin Viktor Orbánin kaltainen “epäliberaalidemokraatti” rakennutti aitaa Serbian vastaiselle rajalle. Nyt Unkari on sulkenut kaikki rajansa.
Kolmas syy, miksi Eurooppa avoimena tilana voi olla historiaa, on aikaisempien kokemusten painolasti. EU ei koskaan toipunut 2010-luvun raastavista päätöksistä, joista merkittävin oli Kreikan pitäminen valuuttaliitossa samalla, kun siltä vaadittiin raskaita säästöjä. Tällä erää niin päättäjien, kansalaisten kuin yritysjohtajienkin mieliin jää, miten nopeasti rajat ja rajoitteet palasivat.
Neljäs syy on, etteivät ulkovallat toivo yhtenäistä Eurooppaa. Sellainen oli aina Donald Trumpin presidenttikauteen eräs Yhdysvaltain ulkopolitiikan ohjenuorista. Nyt Trump on politiikallaan osoittanut, että hän on valmis jakamaan Eurooppaa. Viimeisin esimerkki oli tapa, jolla Iso-Britannia ja Irlanti jätettiin joksikin päiviksi Yhdysvaltain muuta Eurooppaa koskevan lentokiellon ulkopuolelle.
Vaikkei Yhdysvaltoihin voikaan täysin luottaa, ei se toisaalta ole Euroopalle avoimen vihamielinen ulkovalta. Näin voi sanoa Venäjästä ja Kiinankin rooli Euroopassa on vähintään epäselvä. Venäjälle hajanainen EU on voitto, ja Kiinakin on punonut Euroopan halkaisevaa esirippua muun muassa vyö ja tie -hankkeellaan.
Tällä kertaa italialaiset ovat huomanneet, miten muiden EU-valtioiden apu on ollut kortilla toisin kuin Kiinan ja Venäjän. Muistakaamme myös, miten Kreikan ollessa vararikossa muun muassa Pireuksen merkittävä satama siirtyi kiinalaisten hallintaan. Euroopan yhtenäisyys on vaikeaa ympäristössä, jossa suurvallat Kiina ja Yhdysvallat virittelevät omia eurooppalaisia etupiirejään ja Venäjä kylvää eripuraa eripuran vuoksi.
Viides syy liittyy Brexitiin eli siihen, miksi varsinkin englantilaiset äänestivät EU-eron puolesta. Moni pani merkille, miten jäsenyyden tuoma vauraus oli keskittynyt kaakkoon, erityisesti Lontoon rahoitusmaailmaan ja vastaaviin palveluihin. Samalla he kokivat, että ulkomaalaiset olivat vieneet heidän työnsä ja toimeentulonsa. Erityistä närää herätti vapaan liikkuvuuden ja kansallisten hyvinvointi-palveluiden muodostama yhtälö, johon kuuluu EU-kansalaisten sisällyttäminen asuinmaansa julkisiin palveluihin.
Kuudes asia, joka hajottaa Eurooppaa on yksinkertaisesti kerran tehtyjen päätösten perumisen vaikeus. Kansallisen johtajan on turvallisempi pysyä valitsemallaan väylällä kuin todeta maansa turvalliseksi, jotta liikkumiseen voisi jälleen vapauttaa. Entä päättääkö asiasta jokainen valtio erikseen vai pyritäänkö yhteistyöhön?
Paluu vanhaan liikkuvuuteen ei tapahdu itsestään. Vapaan liikkuvuuden Euroopalla ei mennyt hyvin ennen kuin se sairastui koronaan. Siksi liikkuvuuden palauttaminen vaatii työtä, joka on aloitettava jo nyt, jottei rajoille jäisi esteitä kriisin jälkeen.
Lauri Tähtinen on filosofian tohtori.