Kauko Röyhkä yhdistää Etsijät-levyllä aggressiivista rutinaa ja keveänä liplattavia popmelodioita. Rockin turmelusta ja popin viattomuutta kohta neljännesvuosisadan yhdistellyt oululaissyntyinen muusikko on uransa alusta tehnyt niin kepeitä popkappaleita kuin solmukkaana möyrivää rockiakin.
"Nykyisin monet bändit haluavat olla joko alleviivatusti rankkoja tai sitten kaupallisia. En ymmärrä sitä jakoa. Seuraan mieluummin The Beatlesia, Rolling Stonesia ja Velvet Undergroundia. Ne olivat mestaribändejä, jotka tekivät monen tyylisiä biisejä."
Röyhkä näkee kahtiajaon myös musiikkibisneksessä.
"Bändejä nousee kuin sieniä sateella mutta vain harvat ovat hyviä. Valtavirtarockista tuli 1990-luvulla teollisuutta. Sen vastapainona syntyi indiebändejä, joilla ei ollut muuta kuin rankka asenne, mutta ei hyviä biisejä tai omaperäistä lähestymistapaa musiikkiin."
Positiivisena ilmiönä hän pitää myös garage-rockin uutta aaltoa:
"Jätkät ja kimmat ovat vihdoinkin oivaltaneet sähkökitaran ihanuuden."
Menneen summa
Etsijät summaa hauskasti Röyhkän omaa musiikillista taustaa. Syyllisyys ja kaipaus -kappaleessa löytyy samaa hypnoottista hyrinää kuin Ihmelapsi-levyn kappaleista. Pauliina, Rantatyttö peilaa varovasti Röyhkän varhaista mestariteosta Onnenpäivä.
Röyhkä on ehtinyt levyttää eri kokoonpanojen kanssa yli 20 pitkäsoittoa. Hän ei koe, että raskas julkaisutahti olisi imenyt häntä kuiviin.
"Kolme viimeistä levyäni muodostavat tietyn taitekohdan urallani samalla tavalla kuin Nartun viimeiset levyn 1980-luvun lopulla. Silloin tuntui, että musiikkimme oli päässyt uudelle tasolle. Nyt on taas tuntunut vähän samalta. En tiedä, mikä se taso on, mutta se vaikuttaa hyvältä."
Uuden levyn lauluista hän sävelsi osan kosketinsoittimilla, joita ei osaa ollenkaan soittaa. Musiikin muotoutumiseen vaikuttivat myös omituisia soinnutuksia musiikissaan käyttävän Captain Beefheartin kaltaiset eksentrikot.
Taitavaa miljöökuvausta
Röyhkä on suomalaisen rockmusiikin Ingmar Bergman. Hänen miljöö- ja henkilökuvauksensa on pitkälti bergmanilaista sivullisuuden, viattomuuden ja turmeluksen sävyttämää tutkielmaa, joka kiemurtelee esiin monissa uuden levyn kappaleista.
Ulkopuolisen maailman muuttuminen ei juuri ole muuttanut Röyhkää tekstittäjänä, mikä tekee hänen musiikistaan ajatonta ja nostalgista.
Vuonna 1983 ilmestynyt Onnenpäivä on se levy, jossa pistäväsanainen kyynikko kasvoi suureksi kynäilijäksi. Kanavineen, laivoineen ja rapisevine puutaloineen se kuvaa monelle oululaiselle mennyttä Oulua, jota saattaa löytää enää Ilkka Järvilaturin elokuvasta.
"Mainitsen harvoin paikkoja nimeltä. Jokainen voi kuvitella lauluistani mitä haluaa. Onnenpäivän laulut viittaavat joko Pelloon, jossa vietin monia onnellisia aikoja lapsena ja nuorena tai Turkuun, jossa asustelin levyn syntyaikoihin. "
Oulu-painotteisimmaksi levykseen Röyhkä nostaa viime vuonna ilmestyneen levynsä Miss Farkku Suomi. Se on taiteilijan musiikillinen pseudoelämäkerta, jonka pohjalta Röyhkä on suunnittelemassa romaania.
Korkeakulttuuri ei pelasta
Röyhkä ei koe uraansa kirjailijana pelastusrenkaana teollistuvan popbisneksen syövereistä.
"Rock-musiikin tekeminen on minusta erittäin hienoa. En pidä rockia kaunokirjallisuutta tai kuvataiteita alempiarvoisena taidemuotona."
Röyhkä on juuri saanut valmiiksi elokuvakäsikirjoituksen elokuvaan Onnellisten laiva yhdessä Leo Viirretin ja Joona Tenan kanssa. Röyhkä on uransa aikana kirjoittanut myös yhdeksän kirjaa.
Röyhkä on yhä kyyninen, vaikka hänen esimerkkinsä kannustamana on myös muista suomalaisista rockpioneereista veistetty - Ismo Alanko ja A.W.Yrjänä etunenässä - korkeakulttuurin toteemeja.
"Korkeakulttuuri merkitsee yleensä kukkapuskan kanssa lähestyviä mummoja. Minuakin on muutaman kerran kukitettu. Tiedän, kuinka naurettavaa on olla kukitettu kirjailija. "