Liiga: Ilves rökitti Kärpät Rak­si­las­sa

Koronatilanne Oulussa: Miksi kou­lu­al­tis­tuk­set eivät enää johda ka­ran­tee­niin?

Kolumni

Kar­tel­lein ra­ken­net­tu kan­sa­kun­ta

Itsenäisen Suomen taloushistoria oli pitkään kartellien riemujuhlaa. Kansakuntaa ja sen taloutta rakennettiin kilpailua kiertävien kartellien kestävälle perustalle lähes koko viime vuosisadan.

Itsenäisen Suomen taloushistoria oli pitkään kartellien riemujuhlaa. Kansakuntaa ja sen taloutta rakennettiin kilpailua kiertävien kartellien kestävälle perustalle lähes koko viime vuosisadan. Vasta 1990-luku merkitsi suurta kumouksellista murrosta koko talousjärjestelmässä, kun 1988 perustettu Kilpailuvirasto pääsi EU:n ja uuden lainsäädäädännön tukemana iskemään toden teolla kilpailua rajoittaviin toimintatapoihin.

Suuri murros käänsi käsitykset kartelleista ja muusta yhteistoiminnasta päälaelleen. Parhaat esimerkit tästä löytyvät suomalaiskartellien näyttävimmmästä päästä. 1980-luvulle ylin valtiojohto ja UM tekivät parhaansa torjuakseen Bryssselin hyökkäyksiä metsäteollisuuden myyntiyhdistyksiä vastaan. Paperinviejien Finnpap, selluntuottajien Finncell ja muut vastaavat nähtiin Suomelle elintärkeinä tukipilareina, joiden horjuttaminen olisi uhannut koko maan hyvinvointia.

Käsitys ei ollut perusteeton. Metsäteollisuuden myyntiyhteenliittymät hankkivat yhtiöille ja välillisesti koko Suomelle vuosikymmenien ajan vuolasta tulovirtaa, jota tarvittiin hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa.

Menestyksen salaisuus oli yksinkertaisuudessaan tehokas. Yritysten vähät voimat eivät kuuluneet turmiollisena pidettyyn keskinäiseen kilpailuun, mikä vahvisti niiden yhteistä iskukykyä kilpailluilla maailmanmarkkinoilla. Samalla Finnpap ja sisaryhdistykset pääsivät pelaamaan kokoluokaltaan samassa sarjassa alojensa kansainvälisten jättiläisyhtiöiden kanssa. Se toi neuvotteluvoimaa ja lisäsi asiakkaiden luottamusta, jota Suomi syrjäisenä ja maineeltaan usein epämääräisen itäeurooppalaisena ei kyennyt aina vientiteollisuudelleen antamaan.

Metsäteollisuuden vientikartellit oli Suomessa helppo hyväksyä, niin ilmeisiä olivat niiden tuomat hyödyt työllisyyden, kantotulojen ja elinkeinoelämän kehityksen mahdollistamien yritysvoittojen muodossa. Sitä patsi vientikartellien hyödyt kerättiin kotimaisiin laareihin maailmanmarkkinoilta, ulkomaisilta asiakkailta, mikä oli omiaan vahvistamaan niiden hyväksyttävyyttä Suomessa.

Mitäpä se haittasi, jos uppororikas lehtilordi Lontoossa maksoi jonkun pennin enemmän sanomalehtipaperistaan, kun siitä hankittu tulo toi makkaran suomalaisen työmiehen leivälle ja oli osaltaan mahdollistamassa koulujen ja sairaaloiden perustamista.

Puunjalostajien vientiyhdistyksiä puolustaneet argumentit tehosivat miltei ihmeteltävän hyvin myös Brysselissä, joka 1970--1980-luvuilla toistuvasti viritteli vastaiskuja niitä vastaan -- lähinnä kai rauhoitellakseen EEC-maiden omia paperinvalmistajia.

Syy Brysselin tehottomuuten oli, ettei kilpailua yli kaiken muun suosiva politiikka ollut Länsi-Euroopassakaan korkeassa kurssissa kuin virallisissa julistuksissa. Niin läpikotaisin kartellisoitunutta kuin yritystoiminta Suomessa olikin kaikilla aloilla ja myös kotimarkkinoilla aina 1990-luvulle asti, se oli sitä osana yleiseurooppalaista talousjärjestelmää.

Kaikki muuttui 1990-luvun alun mullistusten vanavedessä. Ikuiseksi supervallaksi luultu Neuvostoliitto sortui, Eurooppa yhdentyi ja globaali kilpailukapitalismi murtautui esiin voittajana, joka murensi alleen vanhoja rakenteita ja hyväksi uskottuja toimintatapoja. Amerikan Yhdysvalloissa jo 1900-luvun alussa omaksuttu kartellien vastainen politiikka maihinnousi vasta nyt toden teolla Eurooppaan, jossa yritykset olivat viimeistään 1930-luvun lamasta lähtien luottaneet keskinäiseen yhteistoimintaaan enemmän kuin haitalliseen kilpailuun.

Suomessa sopeutuminen uuteen eurooppalaiseen kilpailupolitiikkaan pääsi vauhtiin vuoden 1992 lailla, jolla kartellit kiellettiin. Liittyminen Euroopaan unioniin 1995 vahvisti uutta linjaa, joka johti myös aiemmin kruununjalokivinä suojeltujen vientiteollisuuden myyntiyhdistysten hajottamiseen.

Kartellien luvattu maa alkoi haipua Finnpapin, Selluloosayhdistyksen ja pohjoismaista yhteistyötä sanan varsinaisessa merkityksessä jo 1930-luvulta lähtien harjoittaneiden Scan-kartellien mukana historiaan. Kartellien tilalle niitä korvaamaan kohosivat fuusioin kasvatetut maailmanlaajuiset konsernit, jotka koollaan pyrkivät samaan markkinoiden, tuotannon ja hintojen hallintaan kuin kartellit aiemmin.

Kartelleja on kutsuttu hädän lapsiksi. Nimitys on sikäli osuva, että niiden synty liittyy useimmiten syvään kriisiin, joiden syöksykierteestä yritykset hakevat ulospääsyä yhteistoimin.

Kuvaavaa on, että Finnpapin ja sisaryhdistysten syntysanat lausuttiin 90 vuotta sitten kesällä 1918, kun maailmansota riehui neljättä vuottaan, muusta maailmasta eristetty Suomi oli kukistetun punakapinan jäljiltä kurjassa kunnossa ja vain neljäsosa paperiteollisuudesta oli käynnissä.

Ei ihme, että myyntiyhdistysten yhteiselle kattojärjestölle kaavailtiin todella raskaan sarjan pääjohtajaa, josta olisi ovien avaajksi länteen ja kenties myös sekasortoon ajautuneen vanhan päämarkkinan Venäjän vakauttajaksi.

Heinäkuussa 1918 perustetun Paperiteollisuuden Keskuskonttorin "kenraalitirehtööriksi" toivottiin Mannerheimiä, joka oli protestiksi Saksan-suuntaukselle eronnut ylipäällikkyydestä ja kierteli vapaaherrana lännen metropoleissa. Aie ei toteutunut, mutta uutena valtionhoitajana kenraali silti ajoi vientiteollisuudellekin tärkeää avautumista länteen.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.