Käsi ylös, kenen mielestä tänään tiistaina järjestettävä kansanjuhla menee pikkuisen yli? Pohdin hetken ja nostan varovasti käteni. Lasken sen sitten alas ja nostan taas. En osaa päättää.
Onhan se nyt hienoa. Suomi on ensi kesänä ensimmäistä kertaa mukana jalkapallon miesten arvokisoissa. Missä tahansa muussa lajissa suoritusta voisi vähätellä, mutta jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji ja Suomi jalkapallokulttuurissaan taaperon tasolla verrattuna jalkapallon mahtimaihin – esimerkiksi Ranskaan, Italiaan ja Espanjaan.
Puhutaan sukupolvien unelman toteutumisesta, mikä konkretisoitui Teemu Pukin ja liki 80-vuotiaan entisen maajoukkueen huoltajan Gunnar Yliharjun lämpimässä halauksessa ottelun jälkeen viime perjantaina.
Kun tuomarin pilli soi Suomi–Liechtenstein-ottelun lopuksi, tuhatpäinen ihmismassa vyöryi yli aitojen ja turvamiesten kentälle juhlimaan vuosien odotuksen päättymistä.
Loppuunmyydyllä Töölön stadionilla soinut Tommi Läntisen Via Dolorosa oli piste iin päälle.
Pahat ennusmerkit olivat ilmassa.
Jo ennen kuin ottelua oli pelattu sekuntiakaan, kerrottiin ottelun jälkeen nähtävästä ilotulituksesta ja siitä, että HS:n urheilutoimittaja kirjoittaa kirjan Oi Suomi on! Huuhkajien tie jalkapallon EM-kilpailuihin.
Ottelu esitettiin Suomen kaikissa suurissa kaupungeissa isolta näytöltä julkisella paikalla.
Kaikki mahdolliset ainekset vuosituhannen pettymykseen olivat olemassa. Ei tullut pettymystä, tuli kansakunnan yhdistävä ilo ja riemu.
Juuri nyt ei ole ehkä trendikästä piipittää siitä, onko EM-kisoihin pääseminen nyt niin iso juttu. 24 parhaan maan joukkoon. Alleviivaako juhlinta itse asiassa vain sitä, että aiemmin olemme olleet rehellisesti sanoen surkeita, ja nyt vasta on ihka ensimmäinen kerta, kun joukkue on onnistunut?
On epätodennäköistä, että Huuhkajat menestyy ensi kesän EM-kisoissa. Jalkapallon MM-kisoista ei uskalla edes haaveilla.
Kannattaako kansanjuhlia järjestää jo siitä, että päästään arvokisoihin? Ehkä kannattaa.
Urheilu herättää suuria tunteita, lopettaa lamoja ja kokoaa kansaa yhteen. Kuka minä tai kukaan muukaan on nurisemaan ilosta, joka yhdistää sukupolvia.