Muhoksen kyläyhteisöön juurtunut, nykyisin oululainen, Annikki Niemi kertoo kirjassaan: Jo pohjolan koivikot tuuhettuu karjalaisten vanhempiensa elämänmittaisesta ikävästä menetetylle kotiseudulleen Koivistoon, Karjalan kannakselle. Luovutettu kotiseutu elää nyt äidin kertomissa tarinoissa. Kuljettiin kohti toista maailmansotaa. Joka puolella maailmaa tilanne kiristyi. Kannaksella tehtiin laajoja linnoitustöitä kesällä 1939 myös vapaaehtoisin voimin. Neuvostoliitolle oli tarkoitus vallata Suomi kolmessa viikossa. Saapui hälyttäviä uutisia. Äskeinen kirkas taivas synkkenee mustaksi. Sodan sytyttämien tulipalojen roihut muuttivat elämän hetkessä helvetiksi. Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen 30.11.1939. Lähtökäsky tuli! Kahden tunnin kuluttua olisi oltava asemalla lähtövalmiina kulkemaan kohti vieraita veräjiä, oudoille oville kolkuttamaan. Leivät jäivät paistamatta, oli lähdettävä sodan jaloista turvaa etsimään. Pommikoneet kylvivät kuolemaa, tykit lauloivat lauluaan. Koivisto oli sotanäyttämönä vuoteen 1944 asti. Suojaisa satama ja hyvät tieyhteydet eri suuntiin tekivät alueesta hyökkääjälle halutun kohteen. Jatkuva ihmisvirta alkoi kulkea kohti Sisä-Suomea. Jyrinä oli ollut hirvittävä, pommitusten pauke jatkuva. Isät olivat rintamalla, äidit lapsineen ja vanhukset tuskien tiellä. Sodan syttyessä äiti oli 33-vuotias, neljän pienen lapsen äiti. Vanhin lapsista ei ollut vielä täyttänyt seitsemää ikävuottansa, mutta oli jo hyvänä apulaisena huoltamassa nuorempia veljiään, viiden ja kolmen vuoden ikäisiä vesseleitä. Minä olin nyytissä kannettavana. Äiti valjasti joukkonsa tien päälle. Hyvin uskottava on se tosiasia, kun äiti kertoi saaneensa mukaansa kotoa lähtiessämme vain lapset ja karjalan murteen. Se säilyikin hänellä kauniina läpi elämän loppuun asti. Junakyytiä odotettiin päivä asemalla, kun pommitukset olivat niin kovat, että liikkuminen sallittiin vain yöllä. Välillä oli hypittävä metsään pommitusten uhatessa. Moni ihminen ylitti itsensä kestävyyskyvyssään. Evakkojuna kulki kohti Hämettä. Sisä-Hämeen paikkakunnat olivat aluksi sijoituspaikkakuntia. Meidät sijoitettiin isoon hämäläiseen maalaistaloon. Talon isäntä oli ensitöiseen moittinut äitiä, kun hän oli lähtenyt kulkemaan ison lapsijoukon kanssa. Ei muka ollut tietävinään karjalanheimon pakkolähdöstä sodan jaloista ja siitä mitä Suomen raukoilla rajoilla tapahtui. Juureni ovat Karjalassa. Synnyin Koivistolla sodan kynnyksellä. Olen käynyt muistojenkeruumatkalla kodin raunioita etsimässä. Etsin jotain käsin kosketeltavaa. Etsin ikkunoita, joissa kesätuuli heiluttelee valkoisia pitsiuutimia. Etsin kodin porraskiveä. En löytänyt, oli vain pettymyksen kyyneleet. Me evakot ja evakkojen lapset olemme menettäneet Karjalan, mutta se on sielun sopukoissa kauniina kuvajaisena, kaipuun kohteena. Lähempänä sydäntämme on kaikki se, mikä meiltä riisutaan pois. Vain kadotettu on ikuisesti omaamme. Annikki Niemi
Lukijalta