Heikki Kantola siivosi eilen maanantaina työpöytänsä Pasilassa, nappasi työhuoneensa seinältä itselleen rakkaan valokuvan olympiavoittaja Arsi Harjusta ja heitti haikeat hyvästit työtovereilleen. Tänään Suomen Olympiakomitean valmennuspäällikkö pitää rokulia, ja huomenna on hänen ensimmäinen päivänsä eläkeläisenä.
Sentit, sekunnit, raportit, palaverit, kokoukset ja kisamatkat vaihtuvat omakotitalon nikkarointiin ja pihatöihin.
"Keväällä menen kansalaisopistoon puuveneen rakennuskurssille", Kantola suunnittelee.
Kantola on eläkepäivänsä ansainnut. Hänellä on takanaan pyöreästi kolmekymmentä huippu-urheilun parissa vietettyä vuotta. Huippu-urheilun aitiopaikalla olympiakomiteassa hän on ollut vuodesta 1992.
Kantola jättää taakseen rajusti erilaisen maailman, johon hän palavasieluisena urheilumiehenä sukelsi vuonna 1969.
"Huippu-urheilu on ammattimaistunut", Kantola niputtaa vuosikymmenet kolmeen sanaan.
1960-luvun lopussa ajat ja tavat olivat kaukana nykyisestä. Silloinkin urheiltiin tosissaan, mutta sen ajan touhu saa Kantolan hymyilemään.
"Hiihtäjille piti opettaa, että kesälläkin olisi syytä harjoitella."
Suomessa ammattimaisuudesta alettiin puhua tosissaan 1980-luvun lopulla Lake Placidin olympialaisten jälkeen. Silloin ihanteena oli malli, jossa urheilija ei tee muuta kuin urheilee - ja kun urheilu-ura oli ohi, taputetaan harteille ja toivotetaan kivat jatkot.
Enää urheilijaa ei heitetä tyhjän päälle.
"Urheilu-uran rinnalla huolehditaan koko elämänurasta. Niiden pitää liittyä toisiinsa, ja molemmista pitää olla selvät suunnitelmat."
Kantolan kolme
puumerkkiä
Heikki Kantolan työn jälki suomalaisessa huippu-urheilussa näkyy vielä senkin jälkeen, kun eläkeläinen on saanut nikkaroitua ensimäisen veneensä valmiiksi. Kantola laskee jättäneensä systeemiin kolme isompaa puumerkkiään.
Kantola oli primusmoottorina luomassa valtion apurahajärjestelmää urheilijoille. Ensimmäiset niin sanotut urheilijapalkat myönnettiin vuonna 1995. Kantolalla oli sormensa pelissä myös nuorten urheilijoiden tukijärjestelmän synnytyksessä. Tuorein saavutus on valmentajatukien suuntaaminen suoraan kenttätyötä tekeville valmentajille.
"Raha ei ole urheilun keskeisin asia, ei edes huippu-urheilussa. Menestyksen avain on se, että päivittäinen harjoittelu on kunnossa", Kantola huomauttaa.
Pienelläkin budjetilla voi tehdä suuria tekoja, kun asenne on kohdallaan.
"Janne Holmén on tästä paras mannekiini. Hän sai OK:lta viime vuonna tukea 5000 euroa. Se ei ole hirvittävän suuri summa."
Raha ei ratkaise mutta se helpottaa. Heikki Kantola on muiden huippu-urheiluihmisten tapaan puhunut suomalaisen huippu-urheilun liian pienistä resursseista. Esimerkiksi Sydneyn olympialaisten jälkeen hän esitteli liudan keinoja, joilla saadaan aikaan entistä ehompaa tulosta. Kaikkiin niihin tarvitaan rahaa.
Valtaosa olympiakomitean pelieuroista tulee valtiovallalta siivuina veikkausvoittovaroista. Kantolan mielestä myös huippu-urheilu ansaitsee osansa julkisesta rahoituksesta, vaikka dopingkäryjen jälkilöylyissä huippu-urheilun tukemisen järkevyyttä on kyseenalaistettu. Huippu-urheilun osuus on noin viisi prosenttia valtion liikunta- ja urheilurahoista.
"Huippu-urheilu on oleellinen osa nuorisourheilua - nuoriso tarvitsee esikuvansa. Lisäksi huippu-urheilun viihdearvo on kaikilla mittareilla mitattuna kova", Kantola perustelee.
"Järkeäkin pitäisi käyttää. Olympiakomitean tuki esimerkiksi jääkiekolle ja jalkapallolle ovat pisaroita niiden meressä, kun taas pienempien lajien henki on meidän tuistamme riippuvainen."
Viihde on osa
urheilun kuvaa
Raha on pesiytynyt urheiluun pysyvästi. Se on tuonut huippu-urheiluun paljon hyvää ja kaunista. Markkinat ovat vieneet urheilua myös suuntaan, jolle kaikki penkkiurheilijat eivät ole käsiään taputtaneet. Huippu-urheilusta on tullut osa viihdeteollisuutta.
"Minä koen sen positiivisena. Tosin viihteellistyminen asettaa urheilijoille ja valmentajille uusia vaatimuksia. Raja pitää osata vetää niin, ettei pääasia pääse unohtumaan", Kantola sanoo ja kaivaa esimerkiksi keihäänheittäjä Harri Haataisen.
"Hän on lähtenyt pyöritykseen ukaan, ja julkisuudesta on tullut kehityksen este."
Uudet urheilijat ja uudet lajit valtaavat maailman markkinat. Osa urheilun muutoksista on ollut liikaa perinteisen kilpaurheilun ihailijoille: hiihdon sprinttikisat, takaa-ajot varikkopysähdyksineen ja yhteislähtöineen ovat asioita, joista ei muutama vuosikymmen sitten ollut hajuakaan.
Heikki Kantolan taustat ovat perinteisessä urheilussa, mutta suomalaisen huippu-urheilun napamiehenä hän ei ole halunnut olla kehityksen jarruna.
"Olen yrittänyt löytää kaikista asioista sen positiivien puolen. Ei kehitys ole urheilua ihan metsäänkään vienyt: kansa on kiinnostunut ja seuraa urheilua entistä enemmän."
Nuorissa on
tulevaisuus
Heikki Kantolan aikakaudella Suomi on pysynyt kohtuullisen hyvin mukana kiristyneessä kansainvälisessä kilpailussa. Olympiakisoista on tullut mitaleja tasaiseen tahtiin.
"Niin tulee jatkossakin", Kantola lupaa.
"Esimerkiksi Ateenaan (2004) on lähdössä harvinaisen paljon sellaisia nuoria urheilijoita, jotka olivat joukon jatkona jo Sydneyssä, ja onhan meillä näitä vanhoja huippujakin", Kantola listaa.
Kelkassa pysyminen vaatii Kantolan mukaan jatkuvaa panostusta nimen omaan nuoriin tulevaisuuden tähtiin. Panostus on Kantolan aikana lisääntynyt ja vakiintunut, mutta kansainvälisessä vertailussa suomalainen tapa toimia on vielä lapsen kengissä.
"Resurssit, joilla nuoria viedään huipulle, eivät ole riittävät. Kun meillä nuoria tuetaan puolella miljoonalla eurolla olympiadin aikana, on sama tuki Ruotsissa yli kolme miljoonaa euroa", Kantola vertaa.
Kolmekymmentä vuotta huippu-urheilussa eläneelle miehelle olisi Suomessa kysyntää virkaan jos toiseenkin. Kantola on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vastannut kysyjille "kiitos ei". Hän on luvannut konsulttiapua muutaman lajiliiton valmennussysteemien kehittämiseen.
"En aio jäädä tänne rasitteeksi eikä minusta tule urheilun besserwisseriä", hän naurahtaa.
Kokonaan Kantola ei urheilua jätä.
"Pyhien jälkeen alkaa lastenlapsille ukin hiihtokoulu ja kesällä pidetään mökkiolympialaiset."