Tällä palstalla ilmestyy tänään poikkeuksellisesti valokuva. Olisi nimittäin nurinkurista kirjoittaa kolumni lehtivalokuvauksesta ja kuvajournalismista ilman valokuvaa. Kyseessä on Martti Peltosen legendaarinen mestarilaukaus vuodelta 1970 ulkoministeri Väinö Leskisestä ja presidentti Urho Kekkosesta, kahdesta Suomen politiikan takavuosien voimahahmosta. Kuva komistaa Peltosen tuoreen valokuvakirjan kantta. Markku Saksan toimittaman julkaisun nimi on Viisi vuosikymmentä
Peltosen ikuistama pieni ohikiitävä hetki Seutulan lentoasemalla - oikeastaan kuriositeetti - palkittiin aikoinaan vuoden lehtikuvana, ansaitusti. Kuva ei ole menettänyt 35 vuodessa tippaakaan tenhostaan ja tehostaan. Se on syöpynyt lähtemättömästi satojentuhansien suomalaisten tajuntaan.
Olen näyttänyt kuvaa lukuisten mielikuvista pitämieni esitelmien yhteydessä eri puolilla Suomea, ja reaktio on aina sama: Peltosen kuva herättää naurunremahduksen ja muovikassin sisältöön liittyvä tarinaa muistellaan innokkaasti. Kassissa kilisi jotain miestä väkevämpää, väitetään.
Muistikuvaa on helppo uskoa, koska tukena on kuva. Ryhdikäs, moitteettomasti prässätyssä puvussa esiintyvä valtionpää sekä nukkavieru, ryppyiseen pukuun pukeutunut ulkoministeri sateenvarjo kädessä. Kontrasti on huikea. Juoppo mikä juoppo.
Tarina on iskevä, vaikka se ei ehkä pidä paikkaansa. Toisen, todemmaksi väitetyn version mukaan Leskinen osti välilaskun aikana Kastrupin kentältä tuliaisiksi vain juustoja ja keksejä, mutta kun hän oli kärsinyt tuomion raittijuoppoudesta Seutulan lentokenttätyömaalla, uutiskuvaa oli helppo lukea niin, että Leskinen oli taas sortunut viinaan.
Kuva Kekkosesta ja Leskisestä on vain yksi upea laukaus Peltosen kirjasta. Moni muukin kuvaaja on ottanut vuoden lehtikuvan arvon saaneita otoksia kamerallaan. Itse asiassa jokaisen pitkään ammatissa toimineen kuvaajan uralta löytyy hienoja, säilyttämisen arvoisia kuvia. Ongelma on vain siinä, että ne uhkaavat hautautua tietymättömiin, kun Suomeen ei ole saatu toimivaa valokuvien arkistointijärjestelmää eli kansakunnan visuaalista muistia. Mestarilaukaukset ja arjen aikalaisdokumentit joutuvat pahimmillaan kaatopaikalle, kun perikunnat ja jälkeläiset eivät ymmärrä aina niiden historiallista arvoa.
Samuli Onnelan valokuvatallennustyöryhmä jätti oman esityksensä jo 1993, keskellä lamaa. Se oli mahdollisimman huono aika uusille kulttuuripoliittisille avauksille. Martti Peltonen on onnen pekka. Hän on saanut kansien väliin edustavan läpileikkauksen tuotannostaan pitkältä uraltaan. Tänä syksynä julkaistaan pari muutakin lehtikuvaajien elämäntyötä kunnioittavaa kirjaa.
Jorma Komulaisen tuottamana ja toimittamana ilmestyy ensi kuussa 83-vuotiaan veteraanikuvaajan Helge Heinosen elämäntyötä esittelevä valokuvateos. Jorma Blomqvistin kirja tulee ulos myös marraskuussa. Sillä on osuva nimi: Lehtikuva - historian peili.
Juuri sitä lehtikuvaajan työ on loisteliaimmillaan ja arkisimmillaan. Hän tallentaa systemaattisesti aikalaishistoriaa ja hetkiä, joista jokainen on merkittävä jollekin tai jostakin näkökulmasta. Toivottavasti nämä uudet kirjat saavat itse kunkin tajuamaan päivänperhosina pidettyjen uutiskuvien arvon. Ne tavoittavat mediassa julkaistuina valtavan huomioarvon, mutta niistä muodostuu vasta yhteen koottuna arvokas visuaalinen muisti kansakunnalle.
Mitä meille jää muistoksi omasta ajastamme ilman kuvia? Kuka muistaisi esimerkiksi ilman valokuvaa, millainen kaunotar oli KOP:n vanha talo Oulun Kirkkokadulla? Tai kuka pystyy hahmottamaan 50 vuoden jälkeen ilman valokuvadokumentteja, miltä Oulun kauppatori näytti 2005, kun 25 000-30 000 ihmistä kokoontui juhlimaan Kärppien toista Suomen mestaruutta?
Lehtikuvaajilta ilmestyy melko harvoin kirjoja, joten nyt voidaan puhua jopa minibuumista. Se ei olisi mahdollista ilman Patricia Seppälän säätiön tukea. Yhteiskunta ei ole toistaiseksi lotkauttanut korvaansakaan historian systemaattiselle dokumentoinnille valokuvan keinoin tai kantanut huolta siitä, minne veteraanikuvaajien kuva-arkistot joutuvat.
Esimerkiksi presidentin, pääministerin, valtioneuvoston tai eduskunnan tekemisiä ei tallenneta järjestelmällisesti visuaaliseksi muistiksi, vaikka se olisi poliitikoiden, tiedottajien sekä johtavien virkamiesten historiallinen velvollisuus tulevia sukupolvia kohtaan. Valtiollisten instituutioiden kuvauksia hoitavat Suomessa vuonna 2005 oheispuuhinaan milloin tiedottajat, milloin vahtimestarit - kuten tapahtuu esimerkiksi eduskunnassa.
Parhaimmatkaan kirjalliset arkistot eivät voi koskaan korvata kuvaa. Sen takia on tärkeää, että historiaa tallennetaan arvonsa mukaisesti. Vanhaa, jo hieman kulunutta sanontaa mukaillen voi todeta, että yksi hyvä mestarilaukaus kertoo digiaikanakin enemmän kuin tuhat sanaa.