– Minäpä nappaan syyllisestä kuvan, Vesa Nummela toteaa suunnatessa kännykkäkameran linssin kohti toimittajaa.
Käräjillä ei sentään olla, vaan kahvipöydässä oululaiskodissa, Nummelan ja Kirsti Virtasen luona.
Eikä tunnelmakaan ole tiukka, vaan ilmassa on rakkautta. Kirjaimellisesti. Virtasesta tulee tänään kello 16 jälkeen Nummela.
Kaikki alkoi helmikuun 4. päivänä Kiimingin Huttukylän nuorisoseuralta, jonne suuntasin reportaasin tekoon kuvaaja Jarmo Kontiaisen kanssa. Viikkoa myöhemmin julkaistussa jutussa valaistiin, millainen on oululaisen tanssiyhtye Sarmaksen työilta kotoa keikalle.
Syyskuun alussa sähköpostiin tupsahti viesti, jossa Kirsti ja Vesa muistuttivat helmikuun Sarmas-reportaasista ja ehdottivat jatkojutun tekemistä.
Viestin liitteenä oli kutsu heidän häihinsä ja kiitokset siitä, että olin ollut saattamassa heitä yhteisen tien alkuun.
Muistinhan heidät! Ja vaikka harvoin tulee ottaneeksi työkeikoiltaan kuvia, olin napannut tanssijoista pari otosta muistoksi itselle. Tarkistin: niihin oli tallennettuna heidän ensimmäinen tanssinsa.
Sarmaksen basistin, Paavo Kokon perhetuttava Kirsti oli houkuteltu Kangasalta kyläilemään, kun tämä sattuu olemaan yhtyeen ankara fani ja nämä kätevästi keikalla lähistöllä.
Kirsti kysäisi takkia narikkaan ojentaessaan, josko paikalla olisi vapaita miehiä. Kuulin sen, ja olin samaa asiaa juttuni takia pohtinut ja huomannut ainakin yhden.
Kun punapukuinen daami seisahtui tanssisalin ovensuuhun viereen, nykäisin hihasta ja sanoin: ”Älä mene merta edemmäs kalaan, vaan katso taaksesi”.
Takanamme seisoi harmaapartainen mieshenkilö, jonka olemuksesta olin lukenut hänen olevan ns. kunnon mies.
Kirsti meni ja pyysi miestä tanssiin, olihan sekahaku. Seurasin heitä aikani, mutta sitten oli keskityttävä työhön.
– Minä en ole mikään tanssija, sulhanen selittää pari päivää ennen häitään.
– Niinpä kysyin sen tanssin päälle, että käveltäisiinkö toinenkin peli.
Sen perään Vesa ei laskenut Kirstiä käsistään. Tämän palattua kotiinsa etelään kumpikin ymmärsi kohdanneensa jotain erityistä.
Puhuttiin päivittäin pitkiä puheluita ja Kirsti palasi Ouluun heti seuraavana viikonloppuna.
Sama elämäntilanne, eron jälkeinen syvä toive uudesta kumppanista ja varttuneen vapaa elämä, yhdisti heti, Vesa selittää.
Milloin Vesa kosi? on pakko kysyä.
– Helmikuussa jo, Kirsti myöntää.
– No vahingossa lankesin Kirstin eteisessä polvilleni, Vesa veistelee lämpimästi.
– Oli kuin olisimme tunteneet aina, hän perustelee tuntemuksiaan.
Kirstin oli helppo suostua.
– Saan olla täysin oma itseni. Minun ei tarvitse pyytää anteeksi mitään, mitä olen. Herään jokaiseen päivään tietäen, että kaikki on hyvin.
Koti on perustettu Ouluun ja Kirsti vaihtanut ihanat topeliaaniset maisemansa aakeaan laakeaan.
– Minä halusin ihan uuden alun, hän sanoo.
Häissä kohtaavat kummankin lapset perheineen ja joukko jo yhteiseksi muodostuneita ystäviä. Kirstin perhepappi matkaa Ouluun vihkimään parin.
Juhlissa soittaa Sarmas, tietenkin. Häävalssina oli Akselin ja Elinan häävalssi, eikä morsian ole vaatinut ylkäänsä häävalssikurssille. Tämä saa jatkaa tutulla tyylillään.
Läsnäolo Kirstin ja Vesan hääjuhlassa tänään on toimittajanuran tärkeimpiä hetkiä.
– Kyllä tämä sinun syytäsi on: en minä olisi hoksannut, enkä uskaltanutkaan, muutoin mennä hakemaan Vesaa tanssiin, Kirsti sanoo.
– Ja minä olin juuri ollut aikeissa mennä siitä toisaalle, Vesa jatkaa.
Eikös sitä sanota, että totuus on tarua ihmeellisempää!