Matti Pikkarainen
Vapaa herra, tuomiovasti emeritus
Tuossa joulun ja vuodenvaihteen tienoilla oli aikaa kuunnella mitä maailmalla puhutaan. Kaksi puhujaa ja sanomaa jäi erityisesti mieleen. Puhujat tulivat aivan eri viitekehyksestä. Heillä kummallakin oli kuitenkin hyvin pitkälle yhteinen huoli. Sen voisi tiivistää ajatukseen siitä, mikä meitä ihmisiä oikein riivaa.
Puhujista toinen, eli Paavi pohti sitä, kuinka me kyllä puhumme innokkaasti paremmasta maailmasta ja paremmasta huomisesta. Lääkkeenä hänen mukaansa kuitenkin kuulostaa olevan se, että toisten pitäisi muuttua. Mieluiten minun kaltaisekseni, hyväksi ja edistykselliseksi.
Toinen puhujista oli presidentti Niinistö, joka toi esiin huolensa kasvavasta vastakkainasettelusta ja halusta tarkoituksellisesti ymmärtää toista ihmistä väärin. Ihmistä kuullaan, kuunnellaan ja tulki-taan omien ennakkoluulojen ja tarpeitten kautta. Eli ei halutakaan kuulla mitä tuo toinen sanoo, vaan halutaan löytää jokin sana tai lauseenpätkä, jolla omista lähtökohdista voidaan lyödä puhujaa ja leimata hänet.
Samat teemat toistuivat myös vuoden 2020 valtiopäivien avajaisissa niin presidentin kuin eduskun-nan puhemiehenkin puheenvuoroissa.
Halusimmepa tai emme niin tämä on kuva ajastamme. Jotenkin tuntuu, että aikaamme on hiipinyt ajattelu, jossa arvostetaan ja peukutetaan ihmistä, joka rohkenee suurimman typeryyden suustaan päästää.
Jos ennen pyrittiin keskusteluissa löytämään hyvän siemen myös toisinajattelevien puheissa, niin nyt tuntuu kaikki olevan päinvastoin. Meihin on pesiytynyt ihmeellinen oikeassa olemisen pakkomielle. Keskustelusta on tullut mustavalkoista vastakkainasettelua. Vahvimpana pidetään sitä, joka kovimmin huutaa.
Ennen oli tapana sanoa, että tyhjät tynnyrit eniten kolisevat.
Ja jos toinen ei ymmärrä muuttaa mielipidettään, lyödään välittömästi leimakirveellä merkki. Olet fasisti, olet suvakki, olet ölisevä setämies. Ja mitä mehevämmän korkonimen keksit, sen kovempi olet.
Ja kuin kirsikkana kakun päälle on äänekäs puhe suvaitsevaisuuden ja sananvapauden ensisijai-suudesta. Kaikkien kukkien pitää saada vapaasti kukkia ja ihmisten olisi vihdoin opittava elämään moniarvoisuuden keskellä. Mutta valitettavan usein tuo suvaitsevaisuus ulottuu vain samoin ajatte-leviin. Yleensä se, joka eniten puhuu suvaitsevaisuudesta, on arjen elämässä kaikkein suvaitsemattomin.