Kolumni

Kaikkitietävä ihminen kiduttaa ja rakastaa eläimiä

Ihmisen ja eläimen suhde on ollut aina hankala. Molemmat ovat luontokappaleita, mutta ajatteluntaito on antanut ihmiselle etumatkaa ja mahdollisuuden alistaa sitä, joka ei puhu.

Reppuselkäinen mies käveli tiellä ja näki peltojen laidassa surkean laihan hevosen. ”Arvattavasti sillä oli ajettu talvitukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan, ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.”

-

Kirjailija Pentti Haanpää kertoo, miten köyhä kulkija ostaa hevosen, kaivaa repustaan aseen ja ampuu eläimen siihen paikkaan. Tappaminen on kauneinta, mitä mies pystyy kidutetulle tekemään.

Ihmisen ja eläimen suhde on ollut aina hankala. Molemmat ovat luontokappaleita, mutta ajatteluntaito on antanut ihmiselle etumatkaa ja mahdollisuuden alistaa sitä, joka ei puhu.

Eläimen kiusaaminen ja kiduttaminen on väärin. Viisas ihminen kohtelee hyvin sitä, joka antaa ravintoa, seuraa ja voimaa. Tietävä ihminen tekee enemmän. Hän tunnistaa mehiläisen ja kastemadon roolin pallollamme ja arvostaa luonnossa niitäkin, joita silmä ei erota.

Eläinten inhimillistämisestä on tullut some-ajan harrastus. Kaltaiseni jakavat kuvia lemmikeistä ja arvailevat niiden ajatuksia. Kissanpentujen lisäksi myötätuntoa saavat teollisuusalueella sinnittelevät ketunpoikaset ja ilta-auringon kaunistama peura, vasa vierellään. Äiti ja lapsi.

Ihailemme villieläinhoitaja Markku Harjua, joka tarjoaa Urho-hirvelle turvaa ja pullosta maitoa. Miehen olohuoneeseen mahtuvat molemmat, pelastaja ja pelastettu.

Arvokasta työtä tekevät myös karjankasvattajat, jotka jaksavat ympäri vuoden herätä aikaisin ja kantaa huolta eläimistään. Agrologi, emäntä Seija Kairinen kuvaa Twitterissä maitotilan arkea ja pyhää. Hän kertoo poikimisista, lypsyrobotin reistailusta ja siitä, miltä kova julkinen puhe eläimiä hoitavasta tuntuu.

Kulttuuriantropologi Riitta-Marja Leinonen Oulun yliopistosta on tutkinut muistitietoon perustuen ihmisen ja hevosen välistä kumppanuutta sotavuosina. Hevonen – ja erityisesti suomenhevonen – oli työkaveri, palvelija, perheenjäsen ja rintamalla ihmishenkien pelastaja. ”Hiljaisuus syntyi, kun hevonen kotipihasta lähti tuntemattomalle taipaleelle ja sinne sen kohtalo määräsi kaatumaankin kuin sotilaan.”

Hävitys ja kuolema korostivat kumppanuutta. ”Nähtyään kaksi tallillista hevosia kuolevan kranaattitulessa eräs hevosmies sanoi niiden olevan osa heistä ja osa sitä elämää, jota armoton sota tuhosi.”

Tänä päivänä luontokokemukset ovat osalle meistä tavallisia, osalle eksoottisia. Kainuun karhukojuilla seurataan, millaisia mesikämmenet ovat metsässä, kaukana eläintarhojen teräksestä ja betonista. Jo metsän tuoksut ja eläinten jälkien näkeminen voivat olla elämyksiä, jotka herättävät miettimään paitsi luonnon kauneutta myös ihmisen velkaa ja vastuuta.

Villieläimet ovat etäällä, mutta kotieläimet entistä lähempänä. Tämä on huomattu eläinkaupoissa ja alan tavarataivaissa. Häkkihiirille ostetaan turhakkeita ja koiralle neljäs fleksi, koska uusi kausiväri on tullut hyllyyn. Eläintä rakastetaan tavaroilla, vaikka ruoka ja rapsutus riittäisivät.

Toimittaja Yrsa Stenius oli koiraihminen, jolle lemmikki oli perheenjäsen ja kolumnien aihe. ”Tietysti ihminen voi lannistaa koiran, koska hänellä on valta määrätä sen elinoloista. Mutta ne, jotka todella rakastavat koiraansa, eivät piittaa tästä vallasta vaan kunnioittavat eläimen luoksepääsemättömyyttä ja omaa erikoislaatua.” Steniukselle koira oli parasta ihmisessä.

Digiajan ihminen osaa kuvata lemmikin, mutta Haanpää osasi kuvailla siipirikon kurjen kamppailun jäätyvällä suolla niin, että lukija pystyy edelleen – liki sata vuotta myöhemmin – näkemään tapahtumat mielessään.

Riipaiseva tarina ei jätä epäilystäkään sille, etteikö kurjen elämä ole kuvauksen arvoinen. Samalla kirjailija muistuttaa, miten kova kohtalo lohduton yksinäisyys on.

Ihmisen ja eläimen välisen epätasapainon takana on näkemys, että eläin tuntee vähemmän kuin ihminen. Ikään kuin kipu olisi osalle luontokappaleista normaalimpaa, ja mielihyvää kokisi erityisesti ihminen. Ajatus on itsekäs.

Eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio Helsingin yliopistosta kertoo Kotiliedessä, että eläimen osoittama rakkaus on aitoa. Hän vahvistaa oksitosiinitutkimukseen viitaten, että rakkauden ja kiintymyksen tunteet ylittävät lajirajat.

Leinosen tutkimuksessa sodan kokeneet kuvasivat hevosen voimakkaasti tuntevaksi eläimeksi. Sen sanottiin itkevän, iloitsevan, vihaavan, pelkäävän, olevan onnellinen ja tuntevan häpeää.

Sodan kauhujen keskellä läheisestä ihmisestä eroaminen oli hevoselle vaikeaa. ”Eläin vaistosi, että taasen oli lähtö edessä. Setä kertoi: Mustan silmistä vuoti vesi virtanaan, se itki. Ja vedet ne tuli minunkin silmistäni, lisäsi setä lopuksi.”

Karina Jutila on yhteiskuntatieteiden tohtori ja e2 Tutkimuksen johtaja.