Vakavissaanhan on turha edes yrittää kaiken kattavasti määritellä, mikä vetää matkamotoristin maantielle. Toki joku vain vääntää kaasua, janoaa vauhtia ja bongailee maita ja valtioita. Joku toinen kruisailee läpi mantereen suuressa joukossa sopulin lailla, koska porukassa on kivaa. Kolmas herkistelee tuoksuilla ja hyväilevällä tuulella, joka soi. Kuvailee, kuinka on upeaa olla osa olevaista, kun ajaa taivasalla ilman kattoa vaikka sitten litimärkänä hiestä tai sateesta. Kuinka matka moottoripyörällä on aina seikkailu-toisin kuin hurauttaa määränpäähän ilmastoidulla autolla vakionopeudensäädin päällä.
Pyörän päällä käymättömät tietysti tietävät sen oikean totuuden. "Yhä kauemmaksi karkaavaa nuoruuttaan ne takaa ajavat."
Torniolaisilla Tuija Ahrikkalalla ja Jukka Rytilahdella ei ole ollut tarvetta kaivella syvimpiä syitä siihen, miksi he kesä toisensa jälkeen pakkaavat pyöränsä ja lähtevät maailmalle yksin, kaksin tai porukalla. Eihän sitäkään kysellä, että miksi nouset aamulla sängystä, miksi käyt kaupassa tai miksi hengität? Selviä asioita kysymättäkin. "Mikään elämäntapa moottoripyöräily ei meille ole. Se on tapa matkustaa ja tapa rentoutua."
Sen oikein märän, muutenkin kurjan ja pitkän ajopäivän jälkeen Tuija Ahrikkala on silti saanut itsensä kiinni yhden sortin pohdinnasta. "Miksi minä tällä lailla itseäni rääkkään?" Uusi aamu ja uusi kesä pesevät kärsimysmuistot puhtaiksi ja matka jatkuu. Parempi niin, koska sitä yhtä ja kaiken kattavaa vastausta ei kuitenkaan löytyisi.
Jukka Rytilahden pyörän mittariin kertyy kesässä runsaat 30 000 kilometriä, Tuija Ahrikkalalla vähemmän. Tallissa Rytilahtea lisäksi houkuttelee metsäautoteille 750-kuutioinen enduro.
Nyt edessä on yhteinen reissu, joka suuntautuu Italiaan ja sieltä Albanian kautta Kreikkaan - tai ehkä jonnekin muualle. "Ainoa pitävä suunnitelma on, että takaisin on ehdittävä ensimmäiseksi työpäiväksi." Viime kesänä kääntöpaikka oli Kroatia.
Kun Tuija Ahrikkala osti 90-luvun alussa ensimmäisen pyöränsä, käytetyn 450-kuutioisen Suzukin, hän oli varma, että siinä hänelle pyörää loppuelämäksi, Nyt alla on viides, BMW 1200 GT. Kerran hän oli Suzukillaan yksin reissussa Norjassa ja junttautui vuoristotiellä jakeluauton kantaan. "Ajattelin, että se aukaisee tien ja sen perässä on helppo pysyä. Mutta katin kontit, se meni menojaan", Ahrikkala muistelee ajoharjoittelunsa alkuaikoja.
Jukka Rytilahti on moottoripyöräillyt ikänsä. Pyörän selkään hänet nostaa silkka ajonautinto. Hän saattaa vaikka pistäytyä päiväseltään Jäämeren rannalla Norjan Skibotnissa paistamassa makkaraa. "Ja Mikkelin torilla on mukava käydä herkuttelemassa muikuilla!"
Ajetaanpa pienemmällä tai isommalla porukalla, Rytilahti ajaa aina keulilla ja siihen on yhteisesti hyväksytty perustelu. "Olen porukan ainoa, joka näkee tankkilaukun kartan ilman silmälaseja."
Navigaattoritkin pyöristä löytyvät, mutta karttojen voittajiksi niistä ei ole ollut. "Kerran olin matkalla Turusta Helsinkiin hotelli Torniin, mutta navigaattori yritti pakottaa minut väen väkisin Ämmänsuon kaatopaikalle", Ahrikkala nauraa.