Demokratian kulmakivenä julkisen hallinnon tehtävänä on varmistaa laillisuus, oikeudenmukaisuus ja yhteiskunnan toimintaedellytykset. Hallinto ei itsestään uusiudu, sitä täytyy perusteellisesti perata määräajoin. Tarkastelussa täytyy olla hallinnon kokonaisuus, ettei ongelmia siirretä seuraavalle tasolle. Samalla saadaan esille eri toimien kokonaishyödyt.
Hallinnosta on nyt muotoutumassa kasvun ja elinvoimaisuuden este. Epätietoisuutta on, mitä tehtäviä julkisen hallinnon tulee ylipäätänsä hoitaa. Monitahoisia syy- ja seuraussuhteita ei ymmärretä riittävästi. Päätöksiä tehdään liian korkealla tasolla. Tehtävien määrittelyn tulisi kristallisoitua tulevalla hallituskaudella. Ennen kaikkea tarvitaan hallinnon eri tasojen kokonaisarviointia. On helppo heitellä indeksileikkausten miljardien säästövaikutuksia, mutta ei tiedosteta vaikutuksia eri väestöryhmien ja kansalaisten tasolla.
Päätöksentekoprosessi on hajanainen ja useampiputkinen. Työnjako keskus- ja aluehallinnon välillä ministeriöittäin vaihtelee. Keskushallinnon siiloutumisesta tulisi päästä irti. Yhtenäistä viestintää tulisi alue- ja paikallishallintoon selkiyttää. Karsittavien tehtävien luettelo ei riitä, vaan hallitusohjelman tulisi sisältää Ruotsin mallin mukaisen koko hallituksen toimintaa koordinoivan valtioneuvoston luominen. Sen alaisuudessa olisi enintään 6–8 erillistä ministeriötä poliittisella vastuulla, jota tukisi koko hallintoa avustava yhteinen hallituskanslia. Suomessa ministeriörakenteessa voisivat korostua peruspalvelut, infrarakenteet, sisäinen ja ulkoinen turvallisuus, luonnonvarat, osaaminen ja innovaatiot. Tämän myötä poliittista ohjausta voidaan keventää, eikä tarvetta kaksikerroksiselle valtiosihteerirakenteelle olisi.
Keskushallinnon keventämisen ohella tarvitaan virasto- ja toimikuntarakenteen uudistamista. Selvitysten mukaan nykyiset yli sata virastoa voidaan yhdistää 30–40 virastoksi. Valtaosa ministeriötason päätöksenteosta arjen asioiden, peruspalvelujen ja -infran osalta on siirrettävissä lähelle kansalaista. Se loisi perusteita kehittää niin sanottua kahden kotikunnan mallia. Hallintoketjujen virtaviivaistamisen arvioidaan tuottavan 500–800 miljoonan euron säästöt, missä ei ole mukana tekoälyn vaikutuksia. Arviot yli kahdeksan miljardin euron säästöistä ovat kuitenkin ylimitoitetut. Hallintorakenteiden kehittämisen tulisi tukea alueiden itsenäistä päätöksentekoa niin, että alue voi yhdistää palveluja, investointeja ja aluekehitystä koskevia ratkaisuja. Samalla edistää koko alueen elinvoimaisuutta.
Kansallinen aluepolitiikka on hiipunut. Samalla EU:lta saatavat uudet alue- ja maaseuturesurssit vähenevät roimasti. EU:n alueellinen rahoituskehys vuosille 2028–34 edellyttää laajaa alueellista valmistelua ja toimivaltaa. Nyt hyvinvointialueet päättävät sosiaali-, terveys- ja pelastuspalveluista, elinvoimakeskukset elinkeinojen tukemisesta, maakuntien liitot aluekehittämisestä ja kaavoituksesta, valtionhallinto viranomaistehtävistä ja kunnat omista. Aluetasolla tarvitaan yksi kansanvaltainen taho kantamaan vastuuta maakunnan kehittämisen kokonaisuudesta. Ohjautuvuus ja kuormittavuus helpottuisivat ja hallinnon vastuut selkiytyisivät.
Alueellinen hallinto olisi koottavissa maakunnittain. Vaaleilla tulisi valita päätöksentekoelin, jolla olisi itsenäiset tehtävät. Verotusoikeudesta olisi aiheellista päättää vasta, kun hallintorakenteet olisivat virtaviivaistetut. Nyt kohistaan hyvinvointialueiden määristä, vaikka ne tekevät parhaansa perusoikeuksien puristuksessa. Sen sijaan tulisi keskittyä kolmeen aihekokonaisuuteen: Perusterveydenhuollon kuntoon laittamiseen omalääkäri-/omahoitajamallilla, ministeriön tuella ja tarvittavalla rahoituksella. Samalla tulee kirkastaa koko avoterveydenhuollon rajapinnat erityisesti työterveyshuoltoon.
Toinen ponnistus on erikoissairaanhoidon työnjaon uudistaminen joko ministeriön raportin pohjalta tai selvittämällä Norjan mallin mukainen moderni valtiollistaminen. Kolmas on kannustavien rahoitusjärjestelmien pikainen laatiminen maakunnille ja kunnille. Nämä mahdollistaisivat lähipalvelujen palauttamisen paikallisesti ja lopettaisivat palvelujen karsinnat. Säästöt ovat tekoälyn ja digipalvelujen kautta usean miljardin luokkaa.
Kuntien tulevaisuudesta käydään vilkasta keskustelua. Kuntalain uudistamista esitetään muun muassa kahden kuntaluokan, ydinkuntien ja lähi-/identiteettikuntien pohjalta. Huomattava osa poliittisista tahoista vetoaa vapaaehtoisuuteen kuntien yhdistämiseksi. Palvelujen eriytyminen edellyttää elinvoimaisempia kuntia.
Helpohko tapa olisi etsiä yhteistyötä, yhteistyömalleja ja yhteisöllisyystoimintoja kuntien kesken. Kunnat voisivat luoda keskenään yhteistyöalueita. Näin edettäisiin kunnallisen itsemääräämisoikeuden puitteissa kohti seutukuntakohtaista yhteistoimintaa ja monialaisia kunnittaisia palvelupisteitä. Erikoistalousalueiden sarja olisi pohdinnan arvoinen, yhtä lailla pienyritysrahaston perustaminen jo olevilla selvitysvaroilla. Talouden ja tekoälyn haasteet korostavat julkisen hallinnon keventämis- ja tehostamistarpeita. Onko rohkeutta puuttua toimeen?
Rauno Lämsä
fil.lis., lähes 40-vuotinen valtionhallintokokemus, Kuusamo
Raimo Ikonen
HTT, laaja hallinto- ja sosiaalipolitiikan kokemus, Helsinki