Väykkä seisoi keskellä jäälakeutta ja ulvoi kilpaa tuulen kanssa. Sitä hävetti.
Maukka istui avannon reunalla ja itki. Se itki adventtikalenteriaan, joka jo toisen kerran oli vajonnut järven pohjaan. Se itki kaikkia niitä ihania yllätyksiä, joita ilman se oli jäänyt. Se itki omaa surkeuttaan. Tuuli kiillotti taivaan kirkkaaksi. Iltaan mennessä se jäädytti avannon peiliksi, josta heijastuvat tähdet näyttivät siltä kuin järven pohjassa olisi ollut kaupunki.
Lopulta Väykkä palasi avannolle ja poimi mukaan hytisevän ystävänsä. Ne kävelivät hitaasti kylän poikki. Kynttilät loistivat ikkunoissa. Piipuista tuprusi valkoista savua.
Pimeässä kaikki näytti tavattoman kodikkaalta ja jouluiselta, vaikka Maukka ja Väykkä tiesivätkin, että suurin osa taloista oli vielä korjaamatta.
Ainoastaan yksi kylän kahdestakymmenestäneljästä talosta oli pimeänä. Se häälyi tummana mäen päällä, ja se oli heidän omansa.
Matkalla Maukka kertoi surkealla äänellä, mitä avannolla oli tapahtunut ja kuinka julmasti kyläläiset olivat sen kalenteria kohdelleet. Väykkä ei kommentoinut. Perillä Maukka sytytti tulen takkaan. Sitten se pani teekannun tulelle ja haki kummallekin paksun huovan, jonka sisään ne kääriytyivät tuijottamaan tulta.
"Se oli sitten tässä", Väykkä sanoi synkällä äänellä. "Mikä oli?" kysyi Maukka. "Meidän joulumme", Väykkä totesi. "Kuinka niin? Jouluaattoonhan on vielä monta yötä", ihmetteli Maukka. "Ei meillä", Väykkä sanoi. "Kuinka niin?" kysyi Maukka.
Väykkä selitti hiljaisella äänellä, mitä se oli järvellä ajatellut. Ne muuttaisivat pois. Väykkä rakentaisi valtavat sukset, joiden päälle se nostaisi talon ja sitten ne lähtisivät pois. "Mutta minne?" Maukka sai lopulta kysyttyä.
Se oli kuunnellut ystävänsä suunnitelmaa kasvavan järkytyksen vallassa. "Minne me muka muuttaisimme?" "Pois", sanoi Väykkä. "Entä joulu?" Maukka parkaisi.
"Se on peruutettu. Emmehän me voi täällä viettää joulua, kun muut yrittävät korjata kotejaan", Väykkä selitti.
"Mutta emmekö me voi auttaa heitä niin kuin tähänkin asti?" Maukka ihmetteli. "Luuletko sinä onneton, että kukaan haluaa enää meidän apuamme?" Sen sanottuaan Väykkä nousi tuolista ja meni nukkumaan. Huomenna se alkaisi veistää suksia.
Maukka jäi istumaan takan ääreen, jossa se valvoi vielä monta tuntia, kunnes aamuyöllä se lopulta luuli keksineensä suunnitelman. Se oli huima ja pelottava jopa Maukankin mielestä, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut.