Saavun Mikaelin kahvilaan ja alan silmäillä kahvion menua. Mietin hiljaa mielessäni, miltä maistuisi pulla tai viineri. Siitä on kauan, kun olen viimeksi syönyt jotain leivonnaisia. Menen kuitenkin suoraan kassalle ja sanon: "Vesilasi, kiitos."
Nuori miesmyyjä ojentaa lasin sanoen: "Tässä olkaa hyvä. Tuleeko muuta?" Mietin hetken, mutta päätän: "Ei, ei, tällä kertaa." Myyjä katsoo minua hetken. "Tällä kertaa", hän hymähtää ja lisää kuittia antaessaan: "Et ota milloinkaan muuta."
Nostan katseeni myyjää kohtaan, puraisen alahuultani ja henkäisen syvään. Hän on sitten komea.
"Näkemiin", kuiskaan miltei ja lähden vesilasi kädessäni kohti kahvilan perimmäistä nurkkaa, jossa on pieni, puinen pöytä ja tuoli. Istahdan tuolin reunalle, riisun repun selästäni ja lasken sen viereeni odottamaan.
Katselen myyjää syrjäsilmällä. Hän on minua vanhempi, noin 17-vuotias ja hänen isänsä omistaa tämän kahvilan. Tiedän myös tämän myyjän nimen, sillä se lukee hänen nimikyltissään, Mikael.
Palautan vesilasin paikoilleen ja menen vessaan. Suljen oven, otan reppuni selästä, lasken sen maahan ja vedän hihani ylös. Vilkaisen pikaisesti peiliin kahta sormea suuhun laittaessani. Sitten käännyn ja kumarrun. Onneksi tämä ei tunnu enää missään.
"Pihla! Ruoka on valmista! Tule syömään!" Äiti kiljaisee minulle alakerrasta.
"Mutta, äiti, tiedät varmasti, että olen syönyt Mikaelin kahviossa. Ei minulla ole nälkä, mutta toki voin syödä myöhemmin", selitän äidille.
Toisaalta äiti kyllä tietää, mitä "Mikaelin kahvio" tarkoittaa. "Aha", äiti sanoo hieman surullisena ja lähtee kaiteiden alapäästä keittiötä kohti.
"Mikä ihme tuolla meidän kullalla on, kun se ei enää syö ollenkaan?" Äiti kysyy isältä huoli äänessä.
"Teini-ikä, teini-ikä ja vielä nuori tytönkloppi, niin yrittää syödä kuin varpunen", isä huokaisee vähemmän huolestuneempana ja jatkaa Autopörssin lukemista. Äiti päättää pysäyttää keskustelun tähän ja alkaa astetta iloisemmalla äänellä kysellä talviloman vietosta. Lopetan salakuunteluni ja juoksen takaisin huoneeseeni lukemaan kirjaa.
Eivät kaikki voi olla kauniita, ajattelin huoneessa kokovartalopeilini edessä. Mutta jokainen voi olla laiha, ja minäkin haluan sitä. Haluan olla yhtä laiha kuin Jemina ja yhtä suosittu.
"O-ou! Kuulepas Pihla, et kai sinä vain ole laihdutuskuurilla? Olet laihtunut vuodessa lähes kaksikymmentä kiloa! Nyt kyllä on jotain vinossa ja pahasti!" terveydenhoitaja kauhistelee.
"Ei sinun tarvitse huutaa, korvani ovat kyllä vielä tallella", sanon nopeasti takaisin säihkähtäneelle terveydenhoitajalle.
"Mitä sinä syöt päivittäin?" hän tivaa hieman hennomalla äänellä, joka on kuitenkin vielä täynnä kireyttä.
"Lämpimän ruoan, muutaman lasin vettä, leipää ja salaattia", kerron paljastamatta mitään muuta.
Suureksi onnekseni hän ei jatka kyselemistään, vaan antaa minun olla vähän aikaa rauhassa.
Milloinhan minä kävin viimeksi vaa´alla? Siitä on kauan, mutta silloin painoin 58 kiloa ja nyt painan 40 kiloa. En ole vielä tarpeeksi laiha, en missään tapauksessa!
Yhtäkkiä terveydenhoitaja, äkäinen Lea, on rullannut tuolinsa eteeni ja katsoo minua pää hieman kallellaan. Inhoan tuota "Haa, löysinpä vian"-ilmettä.
Hän alkaa kummallisen rauhallisesti kertomaan nuoruuslaihduttamisen suurista vaaroista, joita puolella korvalla kuuntelen. Lopuksi hän rullaa tuolinsa pöytänsä taakse, kirjoittaa jonkun lapun ja ojentaa sen minulle.
Katson lappua suu hieman auki: Ajanvaraus koululääkärille. Miksi ihmeessä minun ylipäätänsä pitäisi mennä lääkärille? Onneksi olen taitava lennokintekijä.
RAGG MAMPSU
Jatkuu ensi viikolla.