Amerikkalaista jazzia on viime vuosina kritisoitu hampaattomuudesta ja nostalgisoinnista. Samalla vastuu jazzin kehittämisestä on sälytetty eurooppalaisille.
Asetelma on todentunut meikäläisillä festivaaleilla: Atlantin takaiset kiinnitykset ovat usein olleet joko ehtoopuolen ikämiestähtiä tai tyylintarkkoja uustraditionalisteja, vanhan mantereen soittajat modernimpien suuntauksien edustajia.
Pitkän New York -kauden jälkeen kotikonnuilleen Kalifornian Oaklandiin palannut Joshua Redman ei ole kuullutkaan täkäläisestä vesilasimyrskystä. Vuosikymmenen mittaisella ammattiurallaan yhdeksän studioalbumia julkaissut saksofonisti ei ole liioin jäänyt ihailemaan omia saavutuksiaan.
"On liian aikaista katsoa menneisyyteen. Olen nuori muusikko, haluan soittaa ja etsiä uusia suuntia. Keskityn mieluummin nykyhetkeen ja katson eteenpäin. Jos kurkkii koko ajan olan yli, voi ennen pitkää huomata kääntyneensä ympäri", 33-vuotias soittaja lohkoo ja tarkentaa, että tähtikultti sopii huonosti todelliseen muusikkouteen.
"Jos pitäisin itseäni soittamaani musiikkia suurempana hahmona, se veisi huomioni jazzille ominaisesta perusasenteesta, mikä minulle merkitsee välittömyyttä ja kuhunkin hetkeen tarttumista. Mahtipontisuus ei mielestäni kuulu musiikkiin ja luovuuteen ylipäätään."
Uusi sointi, vanha henki
Redmanilla olisi silti syytä tuuletukseen. Fonisti hallitsee perinteen ja on levyillään tulkinnut standardeja ja ikivihreitä Summertimesta Beatlesin Eleanor Rigbyyn.
Puhaltajan omat sävellykset taas ovat kattaneet eri tyylejä klassisesta jazz-klangista trendikkääseen ja tanssittavaan jazzin muotoon, grooveen. Olipa lähestymistapa mikä tahansa, miehen soitossa on aina puhaltanut pohjavireenä ikiaikainen henki.
"Yritän tutkia uusia suuntauksia ilman karttaa ja säilyttää silti omat näkemykseni. Innoittajia on kaikkialla - täytyy vain tehdä valintoja, mihin suuntaan haluaa kulkea. Tavoite täytyy olla selvillä ja toiminnassa on oltava musiikillista tolkkua", Redman selvittää työskentelyperiaatteitaan.
Redmanin musiikki on vedonnut sekä ostavaan yleisöön että kriitikoihin. Levyjä on putkahdellut keskimäärin yksi vuodessa. Niiden lisäksi puhaltaja on ehtinyt mukaan lukuisille livekiekoille ja yhteisprojekteihin.
Keväällä ilmestyi Redmanin sekä urkuri Sam Yahelin ja rumpali Brian Bladen kimppahankeraportti Yaya3. Syyskuussa julkaistiin samalla kokoonpanolla levytetty albumi Elastic.
New Yorkin Small's-klubissa 1998 Yahelin johtamissa jami-illoissa alkanut yhteistyö on rullannut laakereilla. Soonisessa tutkimusmatkailussa oikea henkilökemia on yhtä tärkeää kuin musiikillinen idea.
"Musiikki saa muotonsa improvisoidessa, ei paperilla. Oleellisinta on yhteinen sointi, keskinäinen kemia ja ajatusyhteys - kyky elää musiikin mukana ja kommunikoida sen kautta", Redman tähdentää.
Elasticilla yhteydet toimivat joka suuntaan. Teos karttaa retroilijoiden Jimmy Smith -palvonnan, happojatsin pop-populismin ja muodikkaan Bitches Brew -flirtin virittämät ansat - se svengaa kuulostamatta kliseeltä.
Nimensä mukaisesti Elastica liukuu joustavasti akustisuudesta elektroon. Loistavan levyn kruunaa välittömyyden tuntu.
"Avoimuus, vuorovaikutteisuus ja kollektiivinen spontaanius ovat minulle jazzin keskeisiä elementtejä. Haluan kertoa samanaikaisesti sävellyksellisesti vaikuttavia tarinoita ja silti säilyttää improvisoinnin etusijalla. Kaikkien osatekijöiden välille on vain löydettävä täydellinen tasapaino. Uskon että olemme oikealla tiellä", Redman sanoo.