Istuessani onnikassa matkalla kotiin, kuulen takapenkiltä kahden alle kymmenvuotiaan tytöntyllerön kirjoja koskevan keskustelun: "Mun lempihahmo on se Belinda ku se on niin itsepäinen ja paksu! Se on niinku määkin tämmönen paksu."
Tytön takin alta kuitenkin pilkistää kaksi hoikkaa jalkaa. Voi jestas, ajattelen, mutten sano mitään. Mielessäni kuohahtaa.
Mistä pienelle hoikalle tytölle tulee mieleen, että hän on paksu? Vastaus löytyy marketin kassan vierestä, kioskin ikkunasta, lehdistä ja televisiosta Laihaakin laihemmat mallit viestittävät luiden koljottaessa kiristyneen ihon läpi: "Elän oikeaa, nautinnollista, tavoiteltavaa elämää. Haluathan sinäkin näyttää tältä. Olen kaunis."
Tämän länsimaisen kauniin naisen kehitysmaiden oikeasti ruoan puutteesta kärsivät ihmiset luokittelisivat säälittäväksi olennoksi.
Media tuputtaa koko ajan ihanteita, joita meidän tulisi noudattaa. Ihmisille ei haluta antaa mahdollisuutta olla oma itsensä ja tyytyväinen siihen. Ihanteiden ohella luodaan arvostelua, joka usein tuntuu kohdistuvan omaan itseensä.
Lehtien laihdutusvinkit ja dieettimainokset antavat kuvan, että kaikkien tulisi laihduttaa, vaikka näin ei olekaan. Kohderyhmänä ovat etenkin nuoret sekä epävarmat sinkkuihmiset, joille ulkonäkö voi olla korostuneen tärkeässä asemassa.
Kaikki eivät toki sorru laihdutusvimmaan, mutta ulkonäkökriteerit voivat tehdä heidän olonsa erittäin epämukavaksi, eikä alituinen - vaikkakin persoonaton - arvostelu tee hyvää epävakaalle itsetunnolle.
Puntarilla monta kertaa päivässä
Itse sairastuin anoreksiaan varsinaisesti 14-vuotiaana. Koskaan en ole ollut lihava, en edes pyöreä, pikemminkin hoikka ja urheilullinen. Koulu ei tuottanut ongelmia, hyvät numerot tulivat helposti. Kaikin puolin asiat olivat hyvin. Pieni perfektionistin luonteeni ei kuitenkaan ollut tyytyväinen lantion muotojen alkaessa hahmottua.
Ajattelin ensin vain vähän hoikistua: suunnittelin lähinnä tiukempaa treenausta ja herkkujen napostelun rajoittamista. Aloin suunnitelmallisesti pitää ruokapäiväkirjaa. Laskin kaloreita ja söin terveellisesti. Ajattelin kaikkivoipaisesti, ettei minulle mitään syömishäiriötä voi tulla, olenhan aina pystynyt kontrolloimaan itse omia tekemisiäni.
Vanhempani huomauttelivat syömisistäni. Vakuuttelin vain sekä itselleni että heille kaiken olevan kunnossa. Kävin puntarilla monta kertaa päivässä. Urheilin paljon ja söin vähän; urheiluanoreksia oli valmis. Saavutin alkuperäisen painotavoitteeni, mutta laihtuminen oli niin helppoa, etten tajunnut lopettaa.
Opin valehtelemaan - taito, jota en aiemmin edes osannut. Piilotin ruokia ja huijasin, tosin lähinnä itseäni. Söin enää vain pakottamalla, mistä kuitenkin kiitos vanhemmilleni. En olisi ehkä muuten tässä tätä juttua kirjoittamassa.
Olin ulkopuolisesti yliaktiivinen ja yliavulias. Sisälläni oli helvetti irti. Pikku hiljaa myrkytin koko perheen elämän omalla idioottimaisuudellani. Vanhempani tekivät kaikkensa ja yrittivät toimittaa minut hoitoihin. Minä taas kunnianhimoisena taistelin viimeisillä voimillani maailmaa vastaan. Halusin pois kaikesta.
Laihdutus oli vain tapa
Rakas isoisäni kuoli juuri kun anoreksiani oli pahimmassa vaiheessaan. Olin sinisilmäisesti ajatellut, ettei kukaan ollut huomannut laihtumistani. Siksi hänen kuolinvuoteellaan esittämä pyyntönsä "alahan syömään nin tervehdyt", tuntui pahalta.
Se oli totuuden katsomista silmiin niin pitkän sokean ajan jälkeen. Minun oli pakko toteuttaa viimeinen toive ja se oli tehtävä ennen kuin itse makaisin samassa tilanteessa. Monen turhan päätöksen jälkeen ja isoisän viimeisten sanojen voimin sain lopulta kiinni elämänlangasta.
Kevät koitti paljon valoisimmissa merkeissä. Tilanne kotona helpottui ja surun keskellä minun oli vihdoin parempi olla. Syöminen täytyi opetella uudestaan ja ajatuksiin tuli mahduttaa muutakin kuin syömisen välttämistä.
Hädin tuskin vältyin bulimialta, joka on valitettavasti usean anorektikon tie pitkän syömisen säännöstelyn jälkeen.
Läheltä piti, mutten ihan pudonnut. Tänä päivänä, vuoden päivät edellisestä, oloni on paljon parempi. En ole kuitenkaan voitonriemuinen. Saldona tuolta ajalta minulla on korvaamaton pala hukkaan heitettyä nuoruutta, suurentunut osteoporoosiriski, uudelleensairastumisen pelko sekä edelleen joitain hormonaalisia häiriöitä.
Osaan edelleen kaloritaulukot ulkoa, enkä tunne vieläkään nälkää, joten syöminen tuntuu vain tavalta.
Rakkaus, rajat ja vanhemmat
Toivoisin, että vanhemmat puhuisivat lastensa kanssa asioista, vaikka se ensin vaikealta tuntuisikin. Nuorilla on paljon vastauksia vailla olevia kysymyksiä, osa vaikeita, osa helppoja, mutta kaikki yhtä tärkeitä. Olisi erittäin tärkeää että heitä kannustettaisiin ja että he tuntisivat kotona itsensä kuulluiksi ja arvostetuiksi. Kehuminen on sallittua ja erittäin suotavaakin.
Rakkaus ja rajat kulkevat usein käsi kädessä, mutta silti jokaisen on oltava valmis hieman joustamaan omista periaatteistaan. Näin voitaisiin ehkä tasoittaa tietä, joka aikuistumisen kynnyksellä usein takkuilee.
Mahdollisesti joku päätyisi valitsemaan sen toisen tien tullessaan samaan risteykseen, jossa minäkin kerran olin.