Ihminen hahmottaa usein ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun joko yksilön kamppailuksi tai ylätason globaaleiksi ratkaisuiksi. Ehkä vastaus löytyykin näiden väliltä, yhteisöistä ja kollektiiveista?
Nostettuamme puolentoista vuoden ajan ilmastoteemaa lukioiden arkeen olemme yhä vakuuttuneempia tästä. Nuori ahdistuu, kun henkilökohtainen hiilijalanjälki ei näytä pelastavan maailmaa ja päättäjät eivät kuuntele tai ainakaan toimi. Olemme tarjonneet ratkaisuksi: muuttakaa koulua.
Elinor Ostrom oli taloustieteen nobelisti (2009), joka korosti tutkimustulostensa pohjalta lähidemokratian ja paikallisesti syntyvien ratkaisujen keskeisyyttä ilmastokysymyksessä.
Ostrom oli sitä mieltä, että vaikka maailmanlaajuinen sopimus olisi optimaalisin tapa hillitä ilmastonmuutosta, voimme onnistua myös lukuisilla keskisuurilla ja pienillä ratkaisuilla. Sitoutumisen rakentaminen ja luotto siihen, että muutkin kantavat vastuunsa (ns. vapaamatkustamisen ongelma) on näissä globaalitasoa helpompaa.
Eräässä hankelukiossamme opiskelijat tekivät pienen oivalluksen kouluruokailuun. Nostetaan kasvisruokakattilan päällä oleva kansi pois, jotta lukiolaiset ymmärtävät sen olevan kaikille tarjolla.
Jos tämä minimaalinen temppu jää pysyväksi osaksi koulukulttuuria ja aiheuttaa kasvisruuan menekin lisääntymisen, ovat sen keksijä ja mahdollistaja tehneet ehkä enemmän kuin he pystyvät elämäntapavalinnoillaan saavuttamaan.
Emme ole pelkkiä atomistisia yksilöitä suuressa yhteiskunnassa. Olemme osa yhteisöjä, joissa toimimme eri rooleissa. Koulussa rehtorilla on enemmän valtaa kuin oppilaalla, mutta tämäkään ei ole vailla toimintamahdollisuuksia.