Syksyllä 2005 Jonna Tervomaa oli tuskaisen tilanteen edessä. Studio oli varattu uuden levyn äänityksiä varten, ja tarjolla oli läjä tuttujen säveltäjien väsäämiä demoja odottamassa sanoituksia. Mitään ei kuitenkaan syntynyt.
Tuottaja Jussi Jaakonahon vapauduttua töistään syntyi yhteinen päätös hylätä neljä levyä kestänyt työmenetelmä. Studiovaraukset peruttiin. Kaksikko päätti tehdä kappaleiden sävellykset alusta loppuun yhdessä.
"Olen aina tiennyt olevani musikaalinen ja pystyväni säveltämään itse", kertoo Tervomaa, jolla biisiaihioita oli kertynyt pöytälaatikkoon.
Myös Jaakonaholla oli ideoita jemmassa.
Liiallinen itsekritiikki on kuitenkin ollut molempien luovuuden esteenä, siitä eroon pääseminen on vaatinut aikaa.
"En ole koskaan pitänyt itseäni säveltäjänä, vaikka nimeni onkin joskus ollut Jonnan säveltäjä-tiedoissa. Rima on niin korkealla, kun kuuntelee omasta mielestään maailman parasta musaa", Jaakonaho pohtii.
Kymmenen vuoden yhteistyöllä rakennettu luottamus antoi luovuudelle hedelmällisen maaperän. Molemmat olivat yllättyneitä toistensa sävellyksistä.
"Olisi ollut vaikea esitellä omia ideoitaan jos toinen olisi ollut murskaavan kova biisintekijä", kertoo Jaakonaho.
Tekstit vaativat Tervomaalta puurtamista, mutta sävellykset syntyivät vaivattomasti pallottelemalla.
"Yhteistyö oli semmoista rentoutunutta virkkausta. Jussin kitarointi on niin ruokkivaa, että päässäni alkaa filmi pyörimään heti", laulaja kertoo.
Se filmi on mustavalkoinen ja kertoo tarinoita menneistä. Tervomaa on parantumaton romantikko, joka uskoo kyynelten jälkeiseen onnelliseen loppuun. Tunnelmat ovat hänelle tekstittäjänä tärkeintä ja biisit syntyvät hänen omista lähtökohdistaan.
"On mahdoton ajatus, että tekisin nuorisomusaa. Ei minulla ole mitään hajua mitä joku 16-vuotias ajattelee", hän toteaa.
Kaksikko pyrki trendikkyyden sijasta ajattomuuteen.
"Halusin asettua menneiden aikojen tunnelmaan ihan kielestä lähtien", Tervomaa kertoo.
Laskelmoidusti hän ei ole koskaan musiikkia tehnytkään. Lapsitähtenä käynnistynyt ura sai väistyä koripallon tieltä, jota seurasi yliopiston kirjallisuusopinnot. Irtiotto musiikista, isän ammatista oli selvä. Veto oli kuitenkin liian suuri, eikä Tervomaa voisi nyt kuvitella mitään muuta.
"Laulaminen vain on parasta mitä tiedän", hän sanoo.
Parivaljakon saumattomasta yhteistyöstä huolimatta mistään duosta ei ole kysymys, vaan molemmat painottavat bändin merkitystä. Oikeaan miehitykseen ei kalasteltu tähtiä.
"En usko superkokoonpanoihin. Tarvitsimme soittajia, jotka sitoutuvat ja ottavat vastuun bändisoundin luomisesta", Jaakonaho sanoo.
Tervomaalle Oulu on ollut aina hyvä keikkapaikka.
"En tiedä onko oululaisuudessa jotain hämäläistä, mutta siellä on aina todella kotoisa olo. Huomaa, että oululaiset ovat tottuneet käymään keikoilla. Se on musiikkikaupunki", Tervomaa kehuu.
Jaakonaholle Oulu on tuttu paikka jo 80-luvun lopulta, jolloin Haapaveden kaverit olivat muuttaneet kaupunkiin.
"Ronkaisen Mikalla oli Russian Love -bändi. Äänittelin heidän demojaan ja pyörin paljon samoissa bileissä. Oulussa oli paljon tuttuja, joiden kanssa olen myöhemmin ollut tekemisissä Helsingissä, kuten Zen Cafén tyypit", Jaakonaho naureskelee.
Hänen mielestään pohjoissuomalaisen luonteen huomaa.
"Niiden ihmisten kanssa on todella helppo kommunikoida. Ei minusta saa helsinkiläistä tekemälläkään, sillä sukuni ja perinteet ovat pohjoisesta", Jaakonaho vakuuttaa.