Reilut parikymmentä vuotta rockin marginaalissa on opettanut Jolly Jumpersille asian jos toisenkin. Kuten viitseliäisyyden tilanteessa, jossa taiteelliset tavoitteet ovat suuret, mutta budjetti ei.
Niinpä Jolly Jumpersin uusimman albumin Hometown Hi-Fin pohjat on taottu studiossa, mutta laulut, piano, akustinen kitara ja urut on tallennettu olohuoneissa ja muissa epäkonventionaalissa paikoissa.
Moderni kannettava äänitystekniikka sopii kuvaan myös luotaessa Hometown Hi-Fin kaltaista rujoa vintage-sointia. Se, mikä teknisessä moitteettomuudessa hävitään, intiimiydessä voitetaan.
"Täytyy vain toimia annetuilla resursseilla", sanoo tyrnäväläis-oululais-tuusulalaisen yhtyeen solisti-kitaristi Petri Hannus rauhallisesti.
Kauniiksi lopuksi Hometown Hi-Fin miksattu versio ajettiin kelanauhurille, jotta soundiin saatiin Hannuksen toivomaa "voimakasta pehmeyttä" ja luonnollista lämpöä. Samoja elementtejä, jotka ovat aina olleet tärkeä osa Jolly Jumpers -identiteettiä ja joista The White Stripesin kaltaiset amerikkalaisyhtyeet ovat muokanneet 2000-luvun alun hittimusiikkia.
"Ainahan voi miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos Jolly Jumpers olisi amerikkalainen bändi. Tai olisi edes menty sinne vuosia sitten, kun tuli viestiä, että tulkaa ihmeessä tänne ja äkkiä", sanoo Hannus.
Itseä ei kiusata
Kun Jolly Jumpersin ympärillä oli runsaasti aktiviteettia ja yhtye teki ahkerasti keikkoja, Hannuksen mielessä kävi kokopäivärockariksi ryhtyminen. Sittemmin hän sanoo huomanneensa soittamisen käyvän vuosi vuodelta työläämmäksi ja levyjen tekemisen imevän voimat entistä tarkempaan.
"Jotta laatu säilyisi, en haluaisi tehdä tätä yhtään nykyistä enempää. Jos keikkailtaisiin koko ajan, niin kai parhaillaan soitettaisiin pizzerian nurkassa Sweet Home Alabamaa. Vaan olisiko tuo niin huono vaihtoehto sekään", Hannus aprikoi.
Harvakseltaan keikkaileva Jolly Jumpers valitsee esiintymispaikkansa ja -tilaisuutensa huolella. Yli 20 toimintavuoden jälkeen ei motivoi ajaa 500 kilometriä keikalle sauna-pizza-kalja -palkalla, kun saunan voi lämmittää kotona ja pizzan hakea lähipizzeriasta. "Itse soittotilanne on mukava, mutta muuten keikkailu on raskasta työtä. Turha kiusata itseä kun ei ole pakko. Keskitytään keikkoihin, joista tietää jo ennakkoon melkoisella varmuudella, että ne ovat mukavia."
Hannus sanoo monta kertaa miettineensä, että eiköhän tämä perkele jo riittäisi, mutta aina vain löytävänsä itsensä tekemästä uusia biisejä.
Yhtenä haaveena on tehdä hyvä rocklevy, tavallista iskevää rockia. Se ei ole pikkupoikien hommaa, joten Hannus arvelee tarttuvansa asiaan ollessaan viisissäkymmenissä.
"Rock on nimittäin vaikea musiikinlaji, sillä jos se on tylsää, se on täysin sietämätöntä. Varsinkin perusrockissa pitää olla ideaa ja sisältöä, että se erottuisi muista. Suomalaisista bändeistä Hurriganes oli hyvä ja Melrose oli aika hyvä, samoin Peer Günt. Kaikki muut, jotka kuulostivat vähän sinnepäin, olivat sitten sitä tasoa, ettei niitä kuuntele susikaan."
Hannus uskoo, että kaikessa luovuudessa täytyy olla mukana tiettyä kaheliutta, uskallusta heittäytyä kokeilemaan kummallisuuksia. Turhan helppo ratkaisu on tyytyä keskinkertaisuuteen. Kaikista hirveintä palautetta olisi kuulla, että tämä ihan ok. Mieluummin vaikka, että tämä on hirveintä kökköä ikinä.
Sooloa koko rahalla
Hometown Hi-Fi toteuttaa tätä uskalluksen ideologiaa. Edeltäjäänsä Ruis-albumia ärhäkkäämmällä kitaralevyllä tehdään tietoisesti "tyhmiä" ratkaisuja. Mukana on miltei rummuttomia biisejä eikä esimerkiksi Catskills Rock -raidan yhdeksänminuuttiseen kitarasooloon törmää joka päivä.
"Kun kerran kitarasooloa ruvetaan soittamaan, niin soitetaan sitten koko rahan edestä. Jokainen ääni mikä tulee mieleen, ja sitten kun ei keksi enää mitään, niin takaisin kertosäkeeseen. Voi mennä syteen tai saveen, mutta jos riskinotto onnistuu, tuloksena on timanttia", sanoo Hannus.