Kirjoitan tämän ennen kaikkea lasten ja tulevien työntekijöiden vuoksi. Toivon, että tämä tavoittaa perheitä ja työnhakijoita, jotta he harkitsevat tarkkaan ennen kuin valitsevat tämän yksityisen päiväkodin Oulun keskustasta.
Jo työhaastattelussa koin outoa tunnetta. Ensimmäisenä työpäivänä johtaja huusi työntekijöille niin, että myös lapset kuulivat. Vähättelin tilannetta, mutta pian huutaminen ja pelolla johtaminen osoittautui arkipäiväiseksi. Työntekijöinä emme uskaltaneet sanoa vastaan. Tunnelmaa leimasi jatkuva varuillaanolo: millä tuulella johtaja on tänään?
Toimintaa ohjaa raha, ei lapsen etu. Lapsimäärän vaihtelu johti usein siihen, että työntekijöitä lähetettiin kotiin kesken päivän. Lapset nähtiin enemmän numeroina kuin yksilöinä. Erityisesti pienet ja erityistä tukea tarvitsevat lapset jäivät vaille tarvittavaa huomiota. Ryhmiä järjesteltiin laskennallisesti, ei lapsen tarpeiden mukaan.
2-vuotiaita siirrettiin isojen ryhmiin ja heiltä odotettiin samoja taitoja kuin viisivuotiailta. Kulisseja pidettiin yllä, jotta vanhemmille kaikki näyttäisi hyvältä – samalla työntekijät pelkäsivät virheitä ja epätietoisuutta. Juhlia järjestettiin paljon ja meidän oletettiin tietävän kaikkien juhlien toimintatavat ulkoa, vaikka olimme kaikki uusia työntekijöitä.
Paikassa käytetään työaikapankki, jonka käytännöt ovat epäselvät. Johtaja saattoi lähettää kesken päivän kotiin. Tuntui, että johtaja pyrki kerryttämään miinusta, ylitöiden merkkaamisesta tuli kyselyä. Työsopimuksissa maininta työaikapankista oli puutteellinen tai olematon.
Pelon ilmapiiri vaikutti kaikkeen. Jopa lasten äänet aiheuttivat stressiä, koska pelkäsimme niiden johtavan huutoon. Työ ei ollut enää lapsilähtöistä – se oli selviytymistä.
Pelon alla
Kaleva julkaisee tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä.