Tekikö raha, aate vai valtatappio SDP:n entisestä järjestösihteeristä ja vs. puoluesihteerinäkin 1950-luvun alussa muutaman vuoden toimineesta Veikko Puskalasta salaisen agentin, joka ryhtyi vakoilemaan kommunisteja? Mikä sai entisen demareiden "satiaisen" viemään puolueesta lähtiessään kortistot mukanaan, myymään tietojaan ja ryhtymään porvarileirin rahoittamaksi vasikaksi?
"Ei Puskala mikään palkkasoturi ollut. Vakoilijakin on hänelle vähän liian juhlallinen nimitys. Kyllä siinä oli mukana aatettakin, mutta myös leivän ansaitsemista. Olosuhteet heittivät Puskalan myymään tietojaan", sanoo SDP:n historian kirjoittanut professori Hannu Soikkanen.
"Puskalan putiikki" putkahti esille valtiotieteen tohtori Jarkko Vesikansan tuoreessa väitöskirjassa. Vieläkin mies jää osin arvoitukseksi. Kuvaa on piirrettävä palasista. Puskalalta jäivät hajanaiset, 1980-luvulla sanellut muistelmat. Niihin ei Ouluun 22. päivä kuluvaa kuuta väitöksestään luennoimaan saapuva Vesikansakaan päässyt käsiksi.
Salamyhkäinen ja harvojen kunnolla tuntema mies Puskala muutenkin oli. Hänen raporttejaan kyllä tippui vielä 1970-luvun lopulla Kalevi Sorsankin postilaatikosta, mutta Sorsa ei kurkisteluyrityksistään huolimatta tavannut edes raporttien tuojaa.
"Minulle nuo monisteet tulivat aina hyvin salaperäisesti. Myöhään illan pimeydessä postiluukku kolahti ja lattialle oli ilmestynyt A 4-liuskan kokoinen kirjekuori, jonka kulmassa oli leima SALAINEN", Sorsa kertoo kirjassaan "Kansankoti ja punamulta".
Suojelupoliisille ja presidentti Urho Kekkosellekin päätyneitä raporttejansa Puskala toimitti välikäsien kautta. Kekkoseen päin yhdysmiehenä oli Kustaa Vilkuna
Karvas tappio Leskiselle
Jos tapahtumat olisivat kulkeneet toisin, Kalajoella 1911 syntyneestä Veikko Puskalasta olisi saattanut tulla SDP:n kova järjestöjyrä tai näkyvä poliitikko . Asevelisosialisti Puskala tuli puoluetoimistoon Metalliliitosta ja yleni parin vuoden päästä järjestösihteeriksi. 1950-luvun alussa hän tuurasi pari vuotta puoluesihteeriä ja tavoitteli vuoden 1955 puoluekokouksessa paikkaa tosissaan, mutta hävisi Väinö Leskiselle.
Soikkasen mukaan tappio oli Puskalalle karvas. "Haastattelin häntä kerran 1960-luvulla. Puskala palasi useita kertoja puoluesihteerikisaan. Hän otti sen traumaattisesti. Kuvasi sitä petokseksi. Puskala oli laskenut sen varaan, että Emil Skog jatkaa puheenjohtajana ja hänestä tulee puoluesihteeri."
Mutta Puskalan puuhat eivät miellyttäneet kaikkia. Vesikansa kertoo kirjassaan "Salainen sisällissota", kuinka Puskalan kanssa riitautunut Armas D. Siimes, Suvi-Anne Siimeksen isoisä, kritisoi Puskalaa vuonna 1952 siitä, että tämä hääräsi "kaikennäköisissä konspiratiivisissa puuhissa".
Siimes myös paheksui Puskalan juopottelutaipumuksia ja aatteellisuuden puutetta. Suutuksissaan Puskala saattoi Siimeksen mukaan olla aggressiivinen. Kerran hän oli uhannut kantaa erään SDP:n johtajien juopottelua arvostelleen "raittiuspuhujan kukon ruuaksi", Vesikansa kirjoittaa.
Supon tarjous ei kelvannut
Puoluehajaannuksessa Puskala lähti "tepsuttajien" eli tpsl-läisten kelkkaan, toimi jonkin aikaa Päivän Sanomia julkaisseen kirjapaino Kursiivin johdossa. Hän ajautui nopeasti välirikkoon myös skogilaisten kanssa, irtaantui puolueesta ja ryhtyi kehittämään tiedustelutoiminnasta omaa yksityistä bisnestä.
Vasemmistolaisen vakaumuksensa Puskala säilytti. SDP:n hallintopäällikkönä pitkään toiminut Maunu Ihalainen kertoo, että Puskala palasi myöhemmin puolueeseen. "Paluumuutto huipentui vuoden 1984 puoluekokouksessa Lahdessa. Puskalasta leivottiin kunniajäsen."
Ihalainen sanoo kiinnittäneensä välivuosien aikana huomiota siihen, kuinka Puskala vuodesta toiseen valittiin muun muassa Valmetin johtokuntaan. "Ihmettelin, millä mandaatilla hän siellä istui. Kai se oli joku taloudellinen turvajärjestely, kun Puskalan oma firma oli tehnyt konkurssin", Ihalainen arvelee.
Mutta Puskalalla oli sen jälkeenkin Kauniaisissa oma talo. Kun Supo myöhemmin yritti saada häntä toimittamaan raporttejaan suoraan itselleen, Puskala torjui Vesikansan mukaan tarjouksen ilmoittamalla, ettei hän ota "ohranan rahoja".
Supo tuskin pystyi tarjoamaan samanlaista rahallista korvausta kuin teollisuuden rahoittama Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT) ja Taloudellinen tiedotustoimisto (TAT), joille Puskala raporttejaan toimitti. Maksu tuli Vesikansan mukaan pimeästi ruskeissa kirjekuorissa tai peitellysti muiden laskujen kautta.
Laatu rapistui loppua kohti
Puskalan johtama SDP:n tiedustelu ja porvariaktivistit ajautuivat yhteistyöhön jo 1940-luvun lopulla. Vuosien saatossa Puskalasta kehittyi Vesikansan mukaan vakoilutoiminnan ammattilainen. Hänellä oli yhteyksiä myös ulkomaille.
1980-luvun vaihteessa mikrofilmille kuvattu, vuosina 1953-81 koottu, rekisteri käsittää tietoja tuhansista henkilöistä.
Puskalan SDP:stä mukanaan viemän kortiston laajuutta eivät demarit tiedä. Kortistokin oli vain osa tiedustelutoimintaa. Raportteja ole kahdenlaisia: suppean jakelun a-papereita ja laajemmalle levitettyjä b-raportteja.
Puskalan tiedonkeruu lähti selvyyden saamiseksi kommunistien toiminnasta. Vaaran vuosina 1940-luvulla raporteilla oli kova kysyntä, etenkin kun valtiollinen poliisi Valpo oli joutunut kommunistien haltuun.
Myöhemmin Puskalalla, joka ryhtyi käyttämään nimimerkkiä Bror Eriksson, oli myyriä ja vasikoita aina SKP:n johtoa myöten. Tietoja kerättiin kaikkialta maasta. Murutkin kelpasivat. Puskala raportoi 1960 moraalin rapistumista korostaakseen jopa Vaasan piiritoimiston kommunistien sukupuoliseikkailuista.
Maunu Ihalainen pääsi vuosien saatossa lukemaan jotakin Puskalan raportteja, vaikkei kuulunut jakelun piiriin. "Ei niitä kaikkia voi kovin korkeatasoisina pitää."
Muutkin sanovat, että laatu vaihtelee. "Oli sekä hyvä että huonoa. Loppua kohti heikkenee", vahvistaa Supon tutkijana toimiva dosentti Kimmo Rentola.
