Isäni ojensi minulle muuttotavaroiden joukosta kuorma-auton lavalta lampun. Olin vähän alle 6-vuotias ja niin iloinen, kun sain osallistua tavaroiden kantamiseen. Muuttaminen oli jännittävä seikkailu.
Enää minulla ei ole ihan yhtä ruusuinen kuva kodin vaihtamisesta.
Onko niin, että muuttaminen on kerta toisensa jälkeen raskaampaa kuin aiemmin? Siltä se tällä hetkellä tuntuu, kun edessä on laskentatavasta riippuen muutto numero kymmenen.
Lapsuuden jälkeen olen muuttanut omilleni, vaihtanut kaupunkia ja asuntoa mieleisempään, löytänyt miehen, muuttanut pari kertaa hänen kanssaan ja nyt ensimmäistä kertaa edessä on muutto nelihenkisenä perheenä.
Muutto tuntui jo selvästi raskaammalta, kun yhden ihmisen materia vaihtui kahden ihmisen tavaroihin.
Nyt, kun täytyisi pakata lisäksi lasten tavarat ja elää samalla edes joten kuten toimivaa arkea, muuttaminen tuntuu lähes ylivoimaiselta.
Viime kesänä, kun ryhdyimme aktiivisesti etsimään uutta kotia, eräs oululainen välittäjä kertoi meille, että nykyisin trendinä on muuttaa usein.
Jos esimerkiksi on asunut aiemmin keskustassa ja saanut sitten työpaikan vaikkapa Välivainiolta, ihminen saattaa muuttaa muutaman kilometrin matkankin työpaikan perässä.
Tällaisen muuttoa kammoksuvan korvaan trendi kuulostaa perin kummalliselta.
Koskaan aiemmin muutto ei ole myöskään riipaissut näin syvältä. Nykyisessä kodissa perheemme kasvoi kahdesta neljään. Naapureista on pelkkää hyvää sanottavaa.
Paulocoelhot lätisevät siitä, että koti on siellä missä sydän on. Mutta tottahan koti ilman ihmisiä on muutakin kuin katto ja seinät, sateensuoja. Se on maamerkki muistoille.
Onneksi niistä ei sentään tarvitse kauppakirjojen myötä luopua.