Pioneeriaselajissa suorittamani varusmiespalveluksen jälkeen voin todeta, että hallituksen ja monen muun innostukseen Ottawan sopimuksesta irrottautumiseen ei ole oikeita perusteita.
Yli 50 vuotta sitten sotaharjoitusten perusteella voin kertoa paljastamatta armeijan salattavia menettelytapoja, että miinakentän rakentaminen oli hidasta ja epävarmaa touhua, puhumattakaan miinojen vaarallisesta purkamisesta.
Kenraalien heitto, että jalkaväkimiinoja joissakin maissa kylvetään summittain, ei vastaa todellisuutta. Miinojen kylväminen ja varsinkin niistä karttojen tekeminen on aina tavalla tai toisella niiden epämääräistä kylvämistä maastoon.
Aikoinaan miinoista laaditut kartat olivat hyvin suurpiirteisiä. Eikä nykyajan GPS anna juuri tarkempaa tietoa. Maamiinojen sijainti pitäisi tietää neliöjalan tarkkuudella. Ja mitä paremmin miina on asennettu, sitä vaikeampaa on sen poistaminen sitten, kun se tulee ajankohtaiseksi. Poistaminen muistuttaa arkeologista kaivamista sutien kanssa.
Vaikka jalkaväkimiinoja olisi mainitut miljoona kappaletta, se tekee koko itärajalle yhden miinan metriä kohti, eli samaa kuin ei mitään. Venäläiset ”miinanpolkijat” raivaavat helposti miinakenttään aukon, miehiä ja kalusto kun riittää. Jos miinoitukset joudutaan tekemään rajan omalle puolelle, haitta koskee myös omia puolustajia.
Varusmiespalveluksen aikana näin miinan räjähdyksen vahingossa. Kyse oli onneksi vain räjähtäneestä nallista, joten haitta oli vain korvien soiminen jonkin aikaa.
Jalkaväkimiinojen käyttö aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin mahdollinen hyöty tai pelotevaikutus. Haitaksi voidaan katsoa myös imagohaitta, kun annetaan maailmalle viesti, että Suomi ei piittaa kansainvälisistä sopimuksista oman näennäisen edun nimissä.
Markku Isoaho
varusmieskersantti -69, Oulu