Iso-Britannia, tuo talviurheilun luvattu maa, on iskenyt hakkunsa kultasuoneen - kiitos kelkkailija Amy Williamsin.
Niin, mutta kuka on Amy Williams? Iso-Britannian ensimmäinen olympiavoittaja Vancouverissa.
Juuri nyt, tänään, huomenna, viikkojen päästä Williams voidaan tietää ja muistaa myös Suomessa, mutta ajan virran mukana hän unohtuu muiden tuntemattomien suuruuksien valtavaan joukkoon.
Mutta nimen takana on aina numero.
Joukkueurheilussa sanotaan, että on ihan sama kuka ne maalit tekee, millä tavalla ne voitot otetaan. Sama koskee olympialaisten mitalitilastoa. Lumilautailun hopea on aivan yhtä arvokas ja kunnioitettava kuin saman värinen mitali vaikkapa pikaluistelussa, hiihdossa, mäkihypyssä - tai kelkkailussa.
Juuri nyt Iso-Britannia huitelee mitalitilastossa Suomen edellä, vaikka saarivaltiossa pelataan talvisin jalkapalloa. Mäkeäkin hypätään, jos asialla on maailman kaikkien aikojen huonoin sen alan sirkustaiteilija Eddie Edwards.
Jos kysymyksessä olisivat kesäolympialaiset, brittien johtoasemassa ei olisi mitään ihmeellistä. Mutta nyt alustana ovat puhtoinen lumi ja kirkas jää, eivätkä radat, kentät ja molskit, tilanne tuntuu suoraan sanoen nolohkolta.
Tätä taustaa vasten Suomen olympiakomitean asettama 12 mitalin tavoite tuntuu yhtä realistiselta kuin Kärppien Suomen mestaruus keväällä 2010. Kysymys on varmasti toivotaan toivotaan -hengestä. Kun vain jokainen urheilija ylittää itsensä, niin hyvä tulee.
Mutta oikeassa elämässä se ei mene näin.
Onko perinteinen talviurheilumaa Suomi putoamassa alempaan keskikastiin? Skandinaviassa mittakaavassa olemme nyt kolmansia, mutta sijoitus voi vielä pudota.
Islannilla on Vancouverissa nelimiehinen joukkue, jonka kaikki jäsenet ovat alppihiihtäjiä. Tanskasta paikalla on 18 urheilijaa, joista kymmenen harjaa jäätä, loput kahdeksan hakevat menestystä lumelta.
Jäämmekö viidenneksi ja viimeiseksi? Varaudutaan kauhuskenaarioon.
Lake Placidista 1932 Suomella oli talviolympialaisista ennätyksellisen laihat tuliaiset, kun puhutaan mitalien määrästä: yksi kulta, yksi hopea, yksi pronssi.
Ennätykset on tehty rikottaviksi. Se on urheilun henki.
Silti olisi niin mukava kuulla se Porilaisten marssi. Ja sitten Maamme-laulu. Sävellyksiä, joita ei Sapporon talviolympialaisissa 1972 ei soitettu kertaakaan.
1976-2006 kulta oli värimme. Mitä meille antaa Vancouver 2010?
Jouko Vuorjoki
jouko.vuorjoki@kaleva.fi