J. Karjalainen Electric Saunan viime vuonna julkaistu Valtatie on muhkea ja maanläheinen kokonaisuus, jossa pitkän uran tehnyt helsinkiläislaulaja etsii bluesin juuria.
Folkia ja nakuttavaa juuribluesia yhdistävän Kehrääjä-balladin kautta Karjalainen vie kuulijansa amerikkalaisten bluegrass- ja clawhammer-musiikkien syntysijoille.
"Bluegrass on mulle rakas juttu. Valtatie on läpileikkaus urastani ja musiikista, josta pidän."
Electric Saunaa Karjalainen pitää täydellisenä bändinä. Yhtye voi hänen mielestään soittaa mitä tahansa musiikkia tyylilajeista piittaamatta. "En enää edes uskalla ajatella soittavani muitten muusikoitten kanssa."
Vain Helsingin keskustan hälinä rikkoo puhelua. Katajanokalta ratikkaan hyppäävä Karjalainen on matkalla yhtyeensä harjoituksiin. Nykyisin hän saa matkata kaduilla omissa oloissaan. "Ei multa nimmareita enää juuri kysellä."
Uusia lauluja hän ei ole yhtyeelleen viemässä, mutta vanhoja kullattuja toki.
"Mustien Lasien biisit kuulostavat varmasti jänniltä uuden yhtyeen tulkitsemina", Karjalainen myhäilee.
Vähemmän
hikeä
Edellisenä iltana koko Electric Sauna, johon kuuluvat Karjalaisen lisäksi kosketinsoittaja Pekka Gröhn, rumpali Keimo Hirvonen, basisti Mitja Tuurala ja kitaristi Tommi Viksten, oli katsomassa Helsingissä bluesjäärä Buddy Guyn keikkaa.
"Buddy on viimeisiä vanhan liiton bluesmiehiä. Keikan tsekkaaminen oli opettavaa pohjustusta syystalven kiertueellemme."
Myös Karjalainen on kokenut bluesmies. Ensimmäinen hitti Kolme Cowboyta syntyi 1981. Sen jälkeen Karjalainen on eri kokoonpanoilla levyttänyt 19 pitkäsoittoa.
Naivistinen ja rehellinen bluesrock on sytyttänyt suomalaisia aina hysteriaan saakka.
"Mustien Lasien loppuvuodet olivat todella rankkoja, ja samoin Väinö-kappaleen mukanaan tuoman suosion ajat."
Karjalainen pitää positiivisena sitä, että hänen suosionsa on asettunut viimeisten kahden levyn aikana tasaisiin uomiin.
"Meininki ei ole ollut enää huippuvuosien luokkaa, mutta se on ihan hyvä, koska joskus suosio saattaa turhauttaa. Musa ei silloin enää merkitse mitään ja ihmisetkin vain hurraavat."
Musiikkia
fiilispohjalta
Valtatie-levyn kansissa ja musiikissa on kaukaisesti jotain samaa kuin Bob Dylanin 1978 ilmestyneessä Slow train coming -pitkäsoitossa. Karjalainen itse kertoo tekevänsä musiikkia enemmänkin fiilispohjalta, kuin älyllisesti nyrpistellen.
"Dylanin musiikissa on aina ollut älyllinen aspekti, mutta itse teen musiikkia fiilispohjalta. Jos mä esitän kappaleita, mulle on tärkeää, että musa kuulostaa hyvältä ja hienolta."
Dylanin lokakuinen Helsingin keikka herätti Karjalaisessa hämmennystä. "En pitänyt konsertista. Bändi teki hyvän keikan, muttaa Dylan itse tuntui tekevän kaikkensa pilatakseen keikan fiiliksen ja yhtyeen tulkitsemat kappaleet."
Karjalainen kertoo saaneensa musiikkiinsa paljon vaikutteita kirjallisuudesta. Hän on lukenut paljon niin Toivo Pekkasen kuin piippolalaissyntyisen Pentti Haanpään teoksia.
"Hyvät kirjat on olleet mulle aina jotain sellaista, johon eläytyä. On yllättävää, miten paljon yhtymäkohtia menneestä ajasta voi löytää nykyaikaan."
Mystiikkaa
ja tarinoita
Vaikka Karjalaisesta on helppo puhua suomalaisen rockin naivistina, voi hänen lauluistaan löytää myös romanttisia ja jopa myyttisiä sävyjä.
Laura Häkkisen silmät kasvaa pelottavaksi, Kyllikki Saaren haamun pintaan nostavaksi kummitustarinaksi. Marjaniemessä-eepoksessa Karjalainen tilittää omia, osittain pelottavia, lapsuudenkokemuksiaan.
Valtatie-levyllä blueskonkari sorvaa ajatuksia omasta muusikkoudestaan. Samalla hän ammentaa kielikuvia suomalaisesta luonnosta ja kansanperinteestä.
Hulmukka-laulussa Karjalainen mutustelee uusiksi kreikkalaisen Ikaros-myytin.
"Mielenkiintoiset tarinat kuuluvat siihen musiikkiperinteeseen, jota edustan."
Karjalainen on aina pitänyt itseänsä vaatimattomana musiikintekijänä.
Kun porisemme Johnny Cashista ja tämän synkistä teemalevyistä, Karjalainen toteaa, ettei hänen kärsivällisyytensä vielä riitä vakavamielisiin kokonaisuuksiin. "Ehkä multa myöhemmin jotain vakavaakin musiikkia tulee. Vielä en ole sellaista osannut tehdä."