Islanninhevosia on hyvin vähän Suomessa, mutta toisessa kotimaassani Islannissa niitä on melkein liiaksi asti. Islanninhevoset ovat siellä osa kulttuuria, eikä sieltä löydy kylää, jossa ei olisi hevosmiehiä.
Islanninhevoset ovat luonteeltaan rauhallisia ja ihmisystävällisiä. Ruumiinrakenteeltaan ne ovat jänteviä hevosia, jotka osaavat liikkua vuoristoissa vaikka silmät ummessa. Islantilaiset ovat käyttäneet niitä kulku- ja työvälineinään jo aikojen alusta.
Ratsastaminen issikalla on rentoa. Ei tarvitse keskittyä koko ajan siihen, että selkä on suorassa tai että kantapäät ovat alhaalla. Ratsastaminen on monin verroin mukavampaa.
Islanninhevoset ovat myös siinä mielessä ainutlaatuisia, että ne ovat ainoa hevoslaji, joka osaa viittä askellajia. Käynnin, ravin ja laukan lisäksi issikat osaavat passia sekä juuri niille ominaista tölttiä.
Täydellinen ratsastusretki islanninhevosella olisi mielestäni Islannin kauniissa luonnossa, vuoristoissa ja loputtomissa laaksoissa laukaten ja jokien yli kahlaten.
Asuin perheeni kanssa Islannissa vuosina 1998-99. Silloin kävin ratsastamassa siskoni kanssa aina kun pystyin. Niin tutustuimme Emblaan, kilttiin mutta menevään islanninhevostammaan. Lopulta ostimme sen, ja kun tulimme takaisin koto-Suomeen, Embla seurasi perässä lentokoneella, tiineenä.
Kesäkuussa 2001 Embla sai varsan. Annoimme sille nimen Reykur, mikä tarkoittaa savua.
Viime keväänä myimme Emblan ja Reykur jäi yksin. Kesällä Reykur meni muutaman muun orivarsan kanssa kesälaitumelle, koska menimme perheeni kanssa kesälomalle Islantiin. Silloin Reykur oli oikea villivarsa, koska se oli kasvanut säyseän tamman kanssa kahdestaan.
Mutta kun kesä oli ohi ja Reykur palasi takaisin kotiin, oli se kuin toinen hevonen: säyseä kuin mikä. Karvakin kiilsi, kun varsakarva oli lähtenyt. Muut oriit olivat ilmeisesti opettaneet sen tavoille.
JOHANNA PJETURSDOTTIR
Kirjoittaja on Lumijoen yläasteen oppilas, joka oli työelämään tutustumisharjoittelussa Kalevassa.
