Isän matka Petrin maail­maan

Syksyn surullisin uutuuskirja palauttaa lukijan kahden vuoden takaiseen tragediaan kauppakeskus Myyrmannissa. Lokakuun kymmenennen päivän iltana kello 19.35 Myyrmannin pohjakerroksessa räjähti pommi. Seitsemän ihmistä sai surmansa ja yli sata loukkaantui. Kuolleiden joukossa oli pommin räjäyttäjä, 19-Petri Gerdt.

Lahjakas urheilija. Petri Gerdt pelasi useita vuosia koripalloa ja voitti jopa pokaaleja. Vielä räjähdystä edeltävänä iltana hän oli ollut harjoituksissa ja sopinut seuraavasta pelistä.
Lahjakas urheilija. Petri Gerdt pelasi useita vuosia koripalloa ja voitti jopa pokaaleja. Vielä räjähdystä edeltävänä iltana hän oli ollut harjoituksissa ja sopinut seuraavasta pelistä.

Syksyn surullisin uutuuskirja palauttaa lukijan kahden vuoden takaiseen tragediaan kauppakeskus Myyrmannissa. Lokakuun kymmenennen päivän iltana kello 19.35 Myyrmannin pohjakerroksessa räjähti pommi. Seitsemän ihmistä sai surmansa ja yli sata loukkaantui. Kuolleiden joukossa oli pommin räjäyttäjä, 19-Petri Gerdt.

Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun suuronnettomuudesta julkaistaan kirja, mutta Myyrmanni-tilityksessä poikkeuksellista on se, että kirjoittaja on räjäyttäjän isä.

Petrin matka Myyrmanniin perustuu Armas Gerdtin muistiinpanoihin, joita hän alkoi kirjoittaa eräänlaisena itseterapiana räjäytyksen jälkeen. Sokkiin ja vakavaan masennukseen sairastunut isä joutui - tai paremminkin pääsi - useiksi kuukausiksi psykiatriseen hoitoon. Sairaalassa isällä oli ensimmäisen kerran elämässään aikaa pysähtyä ja miettiä ja yrittää hahmottaa, mitä perheessä ja pojan päässä oli tapahtunut ennen traagista iskua.

Erään räjähdyksessä surmansa saaneen uhrin äiti kertoi iltapäivälehdessä ymmärtävänsä Armas Gerdtiä, koska poikansa menettäneellä isällä ei ole ketään, jota vihata.

Kirjan luettuani ajattelen, että Armas Gerdtillä ei ole poikaa, jonka kuolemaa hän voisi ehdoitta surra. Isän suru suorastaan tulvehtii itkuna kirjan sivuilta, mutta se on niin valtavaa ja hahmotonta ja hautautuu niin armottomaan syyllisyyteen, ettei se voi olla sellaista terapeuttista surua, joka auttaisi isää pääsemään hänen elämänsä järkyttävimmän tragedian yli.

Lukija toivoo, että pojalleen armoa ja anteeksiantoa anova isä löytäisi armon myös itselleen.

On pakko kysyä, mikä on se kohderyhmä, jolle kustantaja on kirjan suunnannut?

Petrin matka Myyrmanniin ei totisesti ole mikään isänpäivälahja. En ostaisi sitä isälleni tai puolisolleni. Räjähdyksessä kuolleiden ja loukkaantuneiden uhrien omaiset tuskin välittävät lukea seikkaperäistä, ajoittain jopa minuutin tarkkaa tilitystä siitä, miten Gerdtin perheessä eleltiin ennen pommia.

Petrin matka Myyrmanniin on isän ja pojan sairaskertomus isän kuvaamana. Kirjan lukeminen voisi toimia korkeintaan sokkihoitona työhulluille nörteille, mutta todennäköisesti kirja synnyttäisi heissä niin voimakasta ahdistusta ja torjuntaa, ettei heillä olisi "aikaa" lukea sitä, vaan he kiirehtisivät surffailemaan netissä.

Kustantajalta on myös kysyttävä, oliko kirja pakko julkaista näin pian onnettomuuden jälkeen. Asiantuntijoiden mukaan näin vaikean tapahtuman jälkeen omaisilta vie 2-3 vuotta toipua. Kaikki eivät toivu koskaan. Armas Gerdtin tilitys on syntynyt suurimmalta osin sairasloman aikana, jolloin surutyö oli vielä pahasti kesken.

Tämä paistaa traagisena myös kirjan sivuilta. Isä ruoskii itseään niin armottomalla tavalla, että lukijaa heikottaa. Välillä hän etsii syytä pojan koulutovereista ja opettajista ja tarrautuu koulukiusaamiseen kuin hukkuva oljenkorteen, vaikka poika itse oli jyrkästi kiistänyt kiusaamisen.

Isällä on kiihkeä tarve todistaa, että poika ei ollut mieleltään sairas, vaan vakavasti masentunut, hiljainen ja sulkeutunut.

Mutta aikuiseksi kasvaminen nyt vain sattuu olemaan niin vaivalloinen vaihe ihmisen elämässä, ettei kukaan nuori säästy ahdistukselta. Kun elimistössä riehuu hormonimyrsky, jalat ja kädet kasvavat epäsuhtaisesti, iho näppylöi ja vanhemmat herättävät raivoa, on ihme, jos nuori ei ole masentunut.

Jos kaikki masentuneet, hiljaiset ja sulkeutuneet nuorukaiset alkaisivat kannella tappavia kasapanoksia selkärepuissaan, meidän ostosparatiiseissamme ei kohta olisi kiveä kiven päällä.

Isän vimmainen totuuden etsintä ja toisaalta kuolleen pojan kiihkeä idealisointi ja tietoisuuteen pyrkivien totuuksien väistäminen johtavat hämmentäviin ristiriitoihin. Isä uskoo, että poika ei räjäyttänyt pommia ostokeskuksessa tahallaan. "Se oli vahinko." Toisaalta hän haluaa sanoa tyttärelleen, että "Petri ei ollut paha, ei vaikka hän sellaisena tulee aikakirjoihin ikiajoiksi jäämään".

Isän mielestä Petrin varhaislapsuus oli moitteeton. Hän ei kohdannut yhtään ainoata traumaattista kokemusta. Toisaalla isä kirjoittaa, että poika oli hiljainen, masentunut, uupunut ja pyysi ajattelemattomia tekojaan anteeksi. "Hän ei koskaan tehnyt mitään väärää, eikä kokenut traumoja."

Isän mukaan sisarusten välit olivat esimerkilliset. He eivät koskaan riidelleet. Kotona ei koskaan riidelty. Toisaalta isä kertoo tulistuneensa pikku asioista. Petrillä ei ollut yhtään perheen ulkopuolista ystävää. Isä kertoo olleensa Petrin paras ystävä. "Tunsin Petrin paremmin kuin kukaan muu ihminen tässä maailmassa."

Ei ole perhettä, jossa ei koskaan riidellä. Ei ole lapsuutta, johon ei liity traumoja. Ei ole perhettä, jossa isä voisi olla poikansa ainoa ja paras ystävä. Isä on isä, ei vähempää, mutta ei myöskään enempää.

Jos kustantaja olisi antanut murheen musertamalle isälle edes vuoden lisäaikaa työstää suruaan, Myyrmanni-raportilla olisi enemmän annettavaa laajemmalle lukijakunnalle.

Nyt lukija tuntee vain surua ja ahdistusta. Onneksi meillä on vielä nuoremme, jotka purkavat kasvamisen kipeyttä ja kaivavat sukupolvien kuilua remuamalla, häiriköimällä ja haistattelemalla. Silloin heidän ei tarvitse ryhtyä rakentamaan pommia.