Bagdadin keskiviikkoisella pommisarjalla on ilmeinen yhteys Irakin perustuslain luonnosteluun. Shiojen bussipysäkit ovat siviilikohde. Tarkoitus oli kiihottaa kansanryhmien välistä epäluuloa ja vihaa ja luoda pelon ilmapiiriä. Viime kädessä kammettiin perustuslakihanketta nurin.
Perustuslaki on tärkeä, koska sen aikataulujen romuttuminen olisi merkittävä arvovaltatappio Yhdysvalloille ja suurvoitto kapinallisille/ terroristeille. Yhdysvallat ei voisi perustella Irakin sodan tarpeellisuutta edes jälkikäteen sillä, että demokratia etenee vakain askelin.
Vakaudesta ei ole tietoakaan, mutta oli ilmeisesti hyvä merkki, että lakiluonnosta valmisteleva komitea ei tyytynyt ennalta tuomittuun tekeleeseen vaan pyysi ja sai työlleen lisäaikaa. Kyseiset shia-, sunni- ja kurdipoliitikot ovat kieli keskellä suuta mutta ilmeisesti tosissaan.
Heillä on enää muutama päivä aikaa. Kansanäänestys pitäisi järjestää vajaan kahden kuukauden kuluttua. Kiire on kova, sillä turvajärjestelyt edellyttävät isoa mobilisaatiota. Toisekseen paikallisten pappis- ja poliittisten johtajien sekä heimovanhimpien taivuttelu ja aktivointi on suururakka - eikä sen onnistumisesta ole takeita.
Jos kaksi kolmasosaa esimerkiksi kurdeista torjuu perustuslain voimaantulon, se tarkoittaa hallituksen kaatumista ja uusia vaaleja.
Mutta kenties useimmat tavalliset irakilaiset ymmärtävät oman etunsa, maan rauhanomaisen kehityksen mahdollisuuden ja sen, että lain voimaantulo voi jouduttaa miehittäjän lähtöä.
Kiistakysymykset ovat todella isoja: eri väestöryhmien autonomian taso suhteessa Bagdadin keskusvaltaan, uskonnon ja valtiovallan suhde, naisten perinteisesti alistettu asema...
Asioiden muotoilu paperille on ensiarvoisen tärkeää: niiden liian jyrkkä määrittely voi ennakoida veto-oikeiden käyttöä, liian löysä sanakikkailu voi ajastaa pommin seuraavan hallinnon pöydän alle.
Tavoitteena on "koko kansan perustuslaki". Eri väestöryhmille ei ole kuitenkaan koskaan kehittynyt yhteistä kansallistunnetta. Lisäksi koko johtojärjestelmä on rakentunut heimo- ja klaaniajattelun pohjalle.
Onkin tavallaan paradoksaalista, että juuri Pax Americanan vastustaminen luo tänään irakilaista identiteettiä parhaiten.
Miten luoda sellainen voimakas demokraattinen keskushallinto, joka kykenee pitämään hajanaisen valtiokokonaisuuden koossa, mutta sallii samalla osapuolille sopivasti autonomiaa ja kohtuullisen osuuden öljytuloista?
Esimerkiksi kurdit tavoittelevat tiettyä itsemääräämisoikeutta suhteessa keskushallintoon. Samalla he vakuuttavat, ettei heillä ole päinvastaisista huhuista huolimatta aikeita erota valtiosta.
Kyse saattaa olla poliittisen realismin kasvusta kurdialueilla. Taistelijat ovat ikääntyneet ja tajunneet, ettei muu maailma halua antaa heille omaa valtiota. Itsenäisyyshalujen on nähty vaimentuneen 1990-luvun lopulta alkaen.
Shiat puolestaan ovat kaikkea muuta kuin yhtenäinen ryhmä, mutta valtaosa johtavista shiapapeista olisi kuulemma tänään taipuvainen siihen, ettei koko lainsäädäntöä ja vallankäyttöä tarvitse laskea uskonnon perustalle.
Sunnivähemmistöllä taas ei ole samanlaisia kokoavia johtohahmoja kuin shioilla. Vanha Saddamin aikainen voima-asema on kipeästi menetetty. Lisäksi "sunnikolmiosta" löytyy vain rippeet koko Irakin öljyvaroista.
Nopea johtopäätös: vaikka Irakiin saataisiin syksyllä toimiva perustuslaki, valtion vakiintuminen vie helposti sukupolven.