Hieman introvertti, henkilökohtaisesta tilastaan tarkka suomalainen kohtaa elämässään jatkuvasti pulmallisia tilanteita.
Yksi pahimmista jokapäiväisistä ongelmista ovat kapeat kävelytiet silloin, kun edessä tallustaa joku itseä hitaampi.
Jos mahdollista, kunnollinen ihmiskontaktien karttaja valitsee tällöin kiertoreitin. Aina pitkäkään sivupolku ei kuitenkaan ole mahdollinen, ja on vain pakko kohdata toinen kulkija.
Pyörällä kilikellon rimpauttaminen tuntuu usein liian aggressiiviselta eleeltä niin, että lopulta päätyy vain hissuttelemaan ja toivomaan, että edellä oleva hidastelija on matkalla jonnekin muualle ja vaihtaa pian suuntaansa. Jos käykin niin, että molempien määränpää on sama, taluttaa introvertti pyöräänsä kilometritolkulla, kunhan ei ohitusyrityksen vuoksi joudu omaa elämäkertaansa vieraalle turisemaan.
Kävellessä erityisen ongelmallista on, jos edessä kulkijan tahti on vain hieman itseä hitaampi. Jos lähtee hiki päässä spurttaamaan ohi, menee pitkän aikaa, kun joutuu kävelemään toisen rinnalla turhan intiimisti käsikynkkää. Tilanne on molemmin puolin niin kiusallinen, että se vaatii melkein anteeksipyynnön kaltaisen soperruksen. Mutta mitä kuuluu sanoa, kun kahden ventovieraan elämät tällä tapaa hetkellisesti kohtaavat? ”Minäpä tästä nyt?”
Pahinta on, jos ohitus kestää niin pitkään, että kaksi vierasta kulkijaa saapuu määränpäähän tismalleen yhtä aikaa. Ohituksen hyödyt ja haitat kannattaakin punnita tarkoin ennakkoon.
Tammikuussa inspiroiduin Ylen kirjoittamasta jutusta ”Kehut kolme päivää kaikkea mikä liikkuu ja elämäsi muuttuu”. Positiivisessa haasteessa hyvä kääntyy itselle: kun osoittaa pyyteetöntä ystävällisyyttä muille, muuttuu itsekin positiivisemmaksi.
Onpa kaunis huivi, voisi sanoa, kun sellainen tulee vastaan. Levittäisi hyvää mieltä ympärilleen, näkisi itsekin maailman pehmeämpänä.
Kynnys vieraalle juttelemisesta silloin, kun ei ole erityisen tähdellistä asiaa, on korkea.
Mutta ehkä tänään?