Elekielen tutkijoilla olisi haastava työmaa nimeltään Tero Pitkämäki. Kovin paljon sen ilmeettömämpää urheilijaa saa Suomesta etsiä... tai onhan heitä oikeastaan muitakin: Hanna-Maria Seppälä, Virpi Kuitunen, Marjo Matikainen ja kumppanit.
Tyypillistä tälle urheilijaheimolle on se, että ilme pysyy tyynenä tapahtuipa melkein mitä tahansa. Voiton jälkeen fiilis on "tosi hyvä" ja tappion jälkeen "ihan hyvä". Jos harmittaa, niin harmittaa vain vähän.
Olisi ihan oikeasti mukava tietää, mitä ajatuksia ja tunnelmia pronssipallille päätynyt keihästaisto Pitkämäen mielessä herätti.
Suu kertoi "ihan tyytyväisestä" mielestä, eleet ja ilmeet vähän vähemmästä.
Olisi mukava tietää sekin, missä urheilijoiden imagokoulussa opetetaan vetämään tällaista hajutointa ja mautonta linjaa. Vielä mukavampaa olisi tietää, miksi. Jossakin kai kuvitellaan, että tunteensa näyttävä urheilija on haavoittuva ja tahraa sponsorinsa maineen. Ei kai tuon enempää voi metsässä olla?
Lauantain keihäsfinaali sai muutkin kuin vain pronssimies Pitkämäen ristiriitaisiin tunnelmiin. Miten tulokseen pitäisi oikeasti suhtautua? Kas siinäpä kysymys, johon ei ole absoluuttisesti oikeaa vastausta.
Mitali olympialaisista on aina hieno saavutus mitalin väristä riippumatta. Se on merkki siitä, että on omassa asiassaan maailman kolmen parhaan joukossa. Siihen kykeneviä on harvassa, ja he kaikki ovat ansainneet syvän kumarruksen. Niin myös Pitkämäki. Kumartaa sopii myös muille suomalaisille heittäjille.
Mutta, mutta. Kun on kaikki edellytykset olla paras tai ottaa kisasta pari mitalia yhden sijaan...
Eleet, olemus ja ilmeet kertovat sen, mihin suu ei suostu.