Jussi Kemppainen
Toiminnanjohtaja, Vuolle Setlementti ry
Sitä saa, mitä mittaa – vanha johtamisoppi joka toimii edelleen. Suomen bruttokansantuote on viimeisen viiden vuosikymmenen aikana lähes kolminkertaistunut. Meillä on, tai ainakin oli, maailman paras koulutusjärjestelmä, olemme maailman lukutaitoisin kansakunta ja meillä on myös vakaimmat pankit. Mutta miten on mahdollista, että samana aikana ihmisten subjektiivinen onnellisuus, kokemus elämän merkityksellisyydestä, ei ole kasvanut?
Voiko olla, että olemmekin ymmärtäneet hyvinvoinnin ja onnellisuuden mittarit ihan väärin? ”Mitä jos siirtäisimme painopistettä talouskasvupakosta siihen, kuinka poistaisimme huono-osaisuuden yhteiskunnasta? Kulissit meillä ovat hienot, mutta näytelmästä puuttuu juoni.” Näin Itä-Suomen yliopiston professori Arto O. Salonen herätteli meitä puheessaan Vuolle Setlementin 75-vuotisjuhlassa.
Miten saisimme itse kukin omaan näytelmäämme onnellisen juonen? Useimmille meistä elämän muistorikkaimmat hetket liittyvät ihmisiin eivät tavaroihin. Kokemus hyvästä elämästä ja onnellisuudesta on vahvasti yhteydessä toisiin ihmisiin ja yhteisöihin. Osallistavamman yhteiskunnan rakentamisen tulisi olla meidän kaikkien ykköstavoitteita.
Osallisuuden ja hyvinvoinnin osaltakin palataan valitettavasti aina myös euroihin. Hyvinvoinnin vahvistaminen edellyttää panostuksia, joiden tuotto saadaan tulevina ”pahoinvointisäästöinä”. Me oululaiset olemme saaneet kuulla selvitysmiehen raportista, jolla kaupunkimme laitetaan nyt kuntoon. Selvitystyön arvoperustaa kuvaa hieman huolestuttavasti seuraava loppuraportin suora lainaus: ”Kaupunki tuottaa joitakin palveluja kuntalaisille täysin maksutta. Jos lainsäädännöstä johtuen palvelua ei ole määrätty täysin maksuttomaksi, on tarkoituksenmukaista periä annettavista palveluista korvaus.”
Meille järjestökentällä ei ollut suuri yllätys, että toimintamme tukeminen päätyi säästölistalle. Me Vuolle Setlementtinä kohtaamme vuosittain 15 000 alueemme ihmistä heidän kasvua ja hyvinvointia eri tilanteissa tukien. Olisi masentavaa ajatella, että meitä ja muita sisarjärjestöjämme käsiteltäisiin vain säästökohteina yhteisen hyvinvointimme rakentajan sijaan. Ei kai niin voi olla?
Onneksi ainakin minä luotan alueemme fiksuihin päättäjiin. Eihän hölmöläisetkään hae euron pikavoittoja moninkertaisten tulevien kulujen sijaan. Yhden nuoren syrjäytyminen maksaa enemmän kuin järjestöjen avustukset yhteensä!