Kalevassa julkaistiin 18.6. Erkki Heikinahon mielipidekirjoitus Puolustusmenojen raju lisäys tuhoaa hyvinvointi-Suomen. Heikinaho kirjoitti tärkeästä asiasta: siviiliväestön hyvinvointi on sodassa ja rauhassa kotirintaman kivijalka.
Tästä olen samaa mieltä. Sotilas ei puolusta tyhjää karttaa, vaan koteja, läheisiä, yhteiskuntaa ja elämäntapaa. Jos kotirintama voi huonosti, myös maanpuolustuksen henkinen perusta heikkenee.
Silti johtopäätös, jonka mukaan puolustusmenojen kasvu itsessään tuhoaisi hyvinvointi-Suomen, on liian yksinkertainen. Hyvinvointi ja puolustus eivät ole toistensa vastakohtia. Ne ovat saman kansallisen turvallisuuden kaksi puolta.
Kotirintama ei ole vain henkinen tuki rintamalla olevalle sotilaalle. Se on myös arjen infrastruktuuri: toimiva terveydenhuolto, sosiaalipalvelut, sähkö, lääkkeet, kuljetukset, avustajat, ruokahuolto ja viranomaiset, jotka tietävät, ketkä eivät selviä kriisissä yksin.
Jos nämä pettävät, kotirintama ei murene vasta sodassa. Se murenee jo varautumisen puutteessa.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on osoittanut, että sota kohdistuu myös sairaaloihin, sähköverkkoihin, koteihin, kouluihin, vanhuksiin, vammaisiin ihmisiin ja kaikkiin niihin, joiden arki on riippuvainen avusta, lääkkeistä, laitteista tai kuljetuksista.
Siksi turvallisuuspolitiikka ei ole vain aseita. Se on myös kysymys siitä, selviääkö ihminen kriisissä.
Kirjoitan tämän vaikeavammaisena ihmisenä. Minulle turvallisuus ei ole abstrakti iskulause. Se tarkoittaa, että henkilökohtainen apu toimii, lääkkeet ovat saatavilla, sähkökatkoihin on varauduttu ja viranomaiset muistavat myös ne ihmiset, joiden ääni ei kuulu kovimmin.
Tässä Heikinahon huoli on perusteltu: jos puolustusta vahvistetaan niin, että samalla murennetaan perusturvaa, terveydenhuoltoa, vammaispalveluja ja arjen toimintakykyä, rakennetaan onttoa turvallisuutta. Kansakunta, joka jättää heikoimmat yksin, ei ole vahva edes sotilaallisesti.
Mutta yhtä vaarallista olisi ajatella, että hyvinvointivaltio voidaan säilyttää puolustuskyvystä tinkimällä. Puolustuskyvyn laiminlyönti olisi kaikkein kalleinta sosiaalipolitiikkaa. Jos turvallisuus pettää, lasku tulee ihmishenkinä, tuhoutuneena infrastruktuurina, pelkona ja vuosikymmenten hyvinvointityön romahduksena.
Siksi kysymys ei saa olla, valitsemmeko puolustuksen vai hyvinvoinnin. Oikea kysymys on, rakennammeko sellaista kokonaisturvallisuutta, jossa puolustus, huoltovarmuus, sosiaalinen kestävyys ja haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten arki ymmärretään samaksi tehtäväksi.
Puolustusmenoja pitää arvioida kriittisesti. Jokainen euro on käytettävä viisaasti, eikä turvallisuuspuhe saa olla tekosyy sosiaaliturvan leikkauksille. Mutta hyvinvointi-Suomea ei myöskään pelasteta sulkemalla silmiä muuttuneelta maailmalta.
Hyvinvointi-Suomi ei säily ilman puolustusta. Mutta puolustus-Suomi ei kestä ilman hyvinvoivaa kotirintamaa.
Lassi Murto
inklusiivisen kriisivarautumisen asiantuntija, Raisio