Tämän viikon sunnuntai alkaa monissa perheissä näin:
Isä jää peiton alle pötköttelemään, kun muu perhe valmistelee juhla-aamua.
Katetaan pöytä kauniisti, nostetaan tarjolle kakkua ja muita herkkuja.
Herätetään isä laululla. Pussataan ja halataan, annetaan korttia ja lahjaa.
Mutta voi myös olla niin, ettei olekaan isää, jota juhlia.
Ehkä sellaisessa perheessä vietetään isoisän, mieskaverin tai muun läheisen päivää.
On myös yksinäisiä isiä. Heitä, jotka eivät voi tai eivät saa viettää juhlapäivää lastensa kanssa ja odottavat yhteydenottoa, edes isänpäivän takia.
Amerikkalaista hapatusta, joku ehtii moittia.
Totta. Sieltä valtameren takaahan se isänpäivä Eurooppaan rantautui äitienpäivän vanavedessä 1940-luvulla.
Wikipedian mukaan Pohjoismaissa kauppiaat ehdottivat, että päivää vietettäisiin marraskuun toisena sunnuntaina, jolloin kaupoissa on vielä hiljaista.
Suomen viralliseen eli Yliopiston almanakkaan isänpäivä merkittiin 1970-luvun alussa hieman varkain. Vasta 1987 päivä noteerattiin niin vakiintuneeksi, että se hyväksyttiin kalenteriin pysyvästi. Samalla siitä tuli liputuspäivä mutta toisin kuin äitienpäivästä, ei virallinen sellainen.
Tilastokeskus tietää kertoa, että Suomessa on yli 1,2 miljoonaa isää, joista yhdellä on keskimäärin 2,25 lasta.
Eniten on kahden lapsen isiä, joita on runsaat 540 000. Yhden lapsen isiä on vajaat 310 000 ja kolmen lapsen isiä runsaat 260 000. Heitä, joilla 4 lasta tai enemmän, on 10 prosenttia isistä.
Isien yleisimpiä ammattiryhmiä ovat kuorma-auton ja erikoisajoneuvojen kuljettajat, myyntiedustajat ja talonrakentajat.
Suomessa on ollut tapana valita Vuoden isä.
Näin on tehty vuodesta 2006, ja ensimmäisellä kerralla sosiaali- ja terveysministeriön arvokkaan tittelin sai oululainen psykiatri ja perheterapeutti Hannu Säävälä. Toisen kerran sen toi Ouluun palvelupäällikkö Pasi Orava.
Vuoden isät ovat yleensä olleet heidän kaltaisiaan aktiivisen isyyden toteuttajia, kannustavia kasvattajia ja vapaaehtoistyön aktiiveja.
Onnittelut jo ennakkoon kaikille isille ja isien kaltaisille!