Joihinkin ihmisiin muodostuu ihmeellisen lämmin, puolietäinen suhde, joka kantaa jaksottaisten yhteydenpitämättömyyskausien ylikin.
Hyvän tyypin kanssa voi helposti olla tekemisissä vuosikausia niin, että kun tauon jälkeen tapaa, juttu luistaa niin kuin ei olisi koskaan oltu erossa.
Tällaisissa suhteissa vain yksi asia muodostuu ongelmaksi.
Jos on tuntenut toisen jo kymmenen vuotta, ei enää kehtaa kysyä hänen nimeään.
On perin juurin kiusallista huomata, että toisen nimi on joko unohtunut tai muuten täysin hämärän peitossa.
Jotkut ihmiset tuntee vaikkapa lapsen tai koiran kautta. Maijan äitiä tapaa lastentarhassa, Tessun isäntää koirapuistossa. ”Maijan äiti” on ihan hyvä nimitys tarhan pihalla, ”Tessun isäntä” lenkkipolulla. Mutta mitä sitten, jos kohtaa heidät illanistujaisissa ja joutuu esittelemään muille.
Hyvän päivän tutut ja kasvotutut ovat kaikkein hankalimpia. Ne sellaiset, joille on sanottu moikka joka päivä vuodesta 2008 alkaen, mutta joiden kanssa ei sen kummemmin heilastella.
Ensimmäiset pari kolme vuotta on vielä ihan ok kysyä toisen nimeä, mutta kymmenen vuotta on jo liikaa.
Jos on niin tollero, että on mennyt unohtamaan toisen nimen, sitä sietää ensinnäkin hävetä. Sen jälkeen vaihtoehdot ovat salapoliisityö selän takana tai henkilön lopullinen välttely.
Varminta on laittaa lapsi asialle kysymään suoraan, mutta aina lasta ei ole saatavilla.
Välttely on hyvä ratkaisu lähes kaikkiin ongelmiin ja erityisen kannatettavaa silloin, kun kyseessä ei ole kovin hyvä tuttu.
Aina voi myös mennä vessaan ja googlettaa salaa.
Viime kädessä sosiaalisen median kanavat ja numerotiedustelu paikkaavat sen, minkä hatara mieli on kadottanut.