Val di Fiemme
Mika Kojonkoski kävelee Norjan maajoukkueen toppatakki niskassaan ohi. On lauantai-ilta ja Matti Hautamäki heiluttelee suurmäen MM-hopeamitalistina kukkapuskaansa.
"Hyvä Suomi. Mitali tuli", keväällä Suomen päävalmentajan postilta Norjan Hiihtoliiton leipiin vaihtanut Kojonkoski taputtaa.
Hannu Lepistö ojentaa kätensä ja onnittelee Tommi Nikusta. On sunnuntai-ilta ja Lepistön luotsaama Itävalta on mäkihypyn joukkuekisassa Nikusen Suomen joukkueen takana.
MM-kisoissa suomalaisen mäkivalmentajan menestys on jo tilastollisesti todennäköistä. Valmentajatornissa lähtömerkkejä hyppääjille antaa neljä suomalaista päävalmentajaa. Nikusen, Kojonkosken ja Lepistön lisäksi tornissa lippuaan heiluttaa USA:n luotsi Kari Ylianttila.
Päävalmentajien nuppiluvulla laskettuna Suomi on mäkivalmennuksen mekka. Voiko se olla satumaa?
"Ei aivan", entinen pitkäaikainen mäkihypyn ja yhdistetyn lajipäällikkö Matti Pulli sanoo.
"Suomessa on äärimmäisen hyvä teoreettinen ja käytännön työhön liittyvä koulutus."
Matti Pulli on itse ollut luomassa suomalaista valmennuslinjaa. Hän on ensimmäinen suomalainen, joka on uppoutunut tieteellisesti syvälle mäkihypyn salaisuuksiin.
Valmentaja
ei ole jumala
Kaikki kunnia suomalaiselle mäkivalmennuksen tieto-taidolle, mutta mäkiprofessori Pulli panee viileästi asiat oikeaan järjetykseen.
"Pitää muista, ettei menestys oli valmentajasta kiinni", Pulli sanoo ja asettelee oman filosofiansa palaset sievään jonoon.
"Ykkösenä tulevat hyvät harjoitusolosuhteet ja kakkosena järjestelmä, joka rekrytoi lahjakkaat ja motivoituneet nuoret lajiin. Valmennus on tärkeysjärjestyksessä vasta kolmas."
"Maailmassa ei ole sellaista jumalaa, joka tekee tulosta, jos ykkös- ja kakkoskohta eivät ole kunnossa", Pulli sanoo ja ottaa yhdeksi esimerkiksi USA:n päävalmentajana vuodesta 1994 toimineen Kari Ylianttilan.
Ylianttila on asiansa osaava ammattimies, mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Mestareita ei leivota pelkillä harjoitusohjelmilla. Yhdysvalloista puuttuvat sekä hyvät harjoitusolosuhteet että lahjakkaiden nuorten hyppääjien massa.
Pullilla on toinenkin esimerkki: Mika Kojonkoski ja Norja.
Norjassa on maailman eniten mäkihyppääjiä, taustat ovat kunnossa ja lajikulttuuri on pitkä. Silti norjalainen mäkihyppy on ollut viime vuodet aallonpohjassa. Tänä talvena Norja on tullut takaisin leikkiin mukaan.
"Järjestelmässä oli joku pieni asia, joka tökki. Mika sai sen toimimaan", Pulli sanoo.
Hyvä valmentaja
näkee metsän puilta
Matti Pulli etsii syitä nykyiseen suomalaisten valmentajien maailmansuosioon aina 1960-luvulta saakka.
Silloin Suomen mäkihypyssä elettiin päävalmentaja Eino Kirjosen (1964-1986) aikakautta.
"Eikka oli käytännön läpilyömä valmentaja. Minä tulin mukaan 1960-luvun loppupuolella ja toin siihen rinnalle teoreettisen tutkimuksen näkökulman. Koko tapahtumasarjan alku juontaa sieltä", Pulli toteaa.
Pulli teki tutkimustyötään aluksi Yhdysvalloissa. 1970-luvulla työ jatkui Jyväskylän yliopistossa.
"Alkuun se oli aikamoista hakuammuntaa. Ei Suomi tietenkään ainoa maa ole, jossa mäkihyppyä on tutkittu. Tuulitunneleita ja laboratorioita oli, ja on muuallakin."
Pulli on tiedemies, mutta varoittaa liian tiedon vaaroista. Tietohan tunnetusti lisää tuskaa.
"Hyvä valmentaja näkee metsän puilta. Hyvä valmentaja ei sorru lillukan varsiin, vaan osaa panna tärkeä asiat tärkeysjärjestykseen", Pulli sanoo ja panee saman tien muutaman asian oikeisiin kuoseihin.
"Nämä pukujutut ovat ihan skeidaa. Niihin takertuminen on osoitus määrätynlaisesta kyvyttömyydestä", Pulli niittaa.
Pullin listassa ensimmäisenä on ballistiikka eli vauhti ja ponnistus.
"Jos ihmiselle saadaan vauhtia lisää yksi kilometri tunnissa ja ponnistus kohdalleen, se lentää pitkälle. Ei ihminen mikään lintu ole."
