Kaksivuotias itkee lohduttomasti leikkien loppumista, kun kannan hänet ulkoa sisälle.
– Isi! hän nojaa ulko-oveen ja huutaa kaipuutaan kuten monesti muulloinkin sillä hetkellä, kun isä on poissa kotoa ja äidin päätökset eivät miellytä.
Ei auta kuin lempeästi hymyillä.
Äidit saavat usein epäreilun etumatkan läheisen suhteen luomisessa lapsen kanssa, ja sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset. Äiti on ykkönen, kun puetaan vaatteita päälle tai on aika rauhoittua yöunille.
On pelkästään ihanaa, kun lapsi joskus haluaakin isin lukevan iltasadun tai pesevän hampaat.
Koen, että ikäni vuoksi minulla on lähes velvollisuus olla feministi. Korostaa naisen kyvykkyyttä ja alleviivata sitä, että meitä yhä poljetaan yhteiskunnassa. Tasa-arvoa kannatan aina, mutta yksipuolinen naisen aseman korostaminen on väsyttävää.
Näin isänpäivän alla minua harmittaa se, että Suomessa piirretään yhä paksu viiva äitiyden ja isyyden välille, vaikka eletään aikaa, joka on tasa-arvoisempi kuin koskaan ennen.
Äitiydestä on tehty myyttinen asia. Yhteys äidin ja lapsen välillä jatkuu, vaikka napanuora olisi katkaistu aikaa sitten. Isän roolia vähätellään.
Äitiyteen keskittyviä kirjoja, blogeja ja Instagram-tilejä on vaikka millä mitalla, isyyttä käsitteleviä saa etsiä.
Vielä kolmekymmentä vuotta sitten vaipanvaihtoa pidettiin joissain perheissä naisten tehtävänä siinä määrin, että tuore isoisä saattoi opastaa poikaansa olemaan osallistumatta hommaan. Isien piti olla perheen elättäjiä. Tunteilu ja hempeily olivat korkeintaan äitien hommaa.
Tänä päivänä on itsestäänselvyys, että isäkin vaihtaa kakkavaippoja, pesee pyykkiä ja laittaa ruokaa siinä missä äitikin. Nykyisä osoittaa lapselle, kuinka paljon hän välittää. Eteenpäin on menty hurjasti.
Vielä kun isät innostuisivat huutelemaan isyydestä yhtä isosti kuin äidit äitiydestä. Sillä olisi nähdäkseni enemmän merkitystä syntyvyydenkin kannalta kuin millään valtion rahallisella avustuksella.