Yksi yhteisöllisyyden huipentuma päättyy tänään, kun vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vuotuisissa kesäjuhlissa, Suviseuroissa, lauletaan viimeiset virret ja seuravieraiden kotimatka voi alkaa.
Porvoolainen suviseuravieras Antti Remes tiivisti perjantain Kalevassa suviseurojen merkityksen näin: ”Täällä on helppoa olla, kun tietää, että muut ihmiset ajattelevat samalla tavalla kuin itse. Ollaan yhdessä samanhenkisten ihmisten kanssa.”
Parhaimmillaan yhteisöllisyys toimii juuri noin. Se antaa juuret ja siivet. Ei puhuta minusta ja sinusta vaan meistä. Yhteisön jäsen kokee ryhmänsä kodiksi.
Yhteisöön kuuluvat jakavat yhteistä kulttuuria, jaettua ja opittua ajattelumallia ja käyttäytymistä, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle.
Yksilö kasvaa kulttuuriin ja täydentää sitä omalla persoonallaan. Yhteisöllisyyden merkitystä hoetaan kuin parastakin mantraa. Eikä syyttä.
Yhteisöllisyyden huonoja puolia on vaikea löytää. Silloinkin, kun jokin yhteisö sulkee ovensa, on turvallista löytää tai olla mukana toisessa yhteisössä, joka kantaa vaikeuksissa.
Yhteisön merkitys korostuu talouden laskuvuosina, kun moni pelkää työnsä puolesta tai on menettänyt työnsä kokonaan. On tärkeää, että ympäriltä löytyy ihmisiä, joihin turvata ja joiden kanssa jakaa epätietoisuutta.
Yhteisö suojaa myös elämän muissa kolhuissa kuten sairauksissa, avioeroissa, konkursseissa. Tai kun uskonnollinen ryhmä ei enää tunnu omalta kodilta, vaan ahdistavalta vankilalta.
Yhteisöllisyyden jalustanmuodostaa ihmisen primääriryhmä eli lähipiiri: läheiset sukulaiset ja ystävät.
Brittitutkija Terry Brughan mukaan lähipiirin koolla on yhteys yksilön tulevaisuuden mielenterveyteen. Jos ympärillä on vain muutama läheinen ihminen, ennuste sairastua mielenterveyden ongelmiin kasvaa.
Erityisen suuri riski on alunperin terveillä miehillä. Tutkimustulos on suomalaisten miesten kannalta surullinen, sillä hyvin monella suomalaismiehellä on hädin tuskin yksi ystävä.
Suomalaistutkimusten mukaan 45 prosenttia miehistä kaipaa luotettavaa ystävää ja naisistakin liki 40 prosenttia. On siis onni omistaa hyvä ystävä.
Hyvin yksinkertainen tapa, pieni ele, ilmaista yhteisöllisyyttä on tervehtiminen. Pieni sana, kuten huomenta, ei ole ollenkaan turha.
Jos tervehtiminen jätetään tekemättä perheen, sukulaisten, työtovereiden ja naapurien kesken, se on ikään kuin yksilön sulkemista yhteisön ulkopuolelle. Harva tulee ajatelleeksi asiaa näin.
Jotkut väittävät varsinkin aamuisin olevansa niin äreitä tai hajamielisiä etteivät huomaa tervehtiä lähipiiriään. Höpö, höpö. Nämä samat ihmiset narisevat, jos joku jättää heidät tervehtimättä.
Asiaa on hyvä ajatella omalta kannalta. Miltä minusta tuntuisi. Tervehtimisessä meillä jäyhillä suomalaisilla on vielä paljon opittavaa.
Monissa alkeellisemmissa kulttuureissa ihmisillä on tapana tervehtimisen lisäksi kysellä kuulumisia: Kuinka voit? Onko tänään jotain erityistä? Meillä tuollainen voidaan tulkita lipeväksi ahdisteluksi.
Teknisen verkostumisen voisi luulla lisäävän yhteisöllisyyttä, mutta todellisuus on toinen. Yksinäisyys on vain lisääntynyt. Vaikka kuinka roikut verkossa ja ”keskustelet” nettituttujesi kanssa, ei se korvaa toisen ihmisen tapaamista.
Aikuisten onkin hyvä kannustaa lapsiaan harrastuksiin ja ihmisten tapaamisiin oikeasti, ei vain verkon kautta. Hyvä tapa on näyttää myös esimerkkiä omalla käyttäytymisellään.
Onnellisuustutkijoiden mukaan yhteisöön kuuluminen ja yhteisten arvojen jakaminen antaa ihmiselle maksimaalisen onnellisuuden tunteen. Tavoittelemisen arvoista, eikö totta?