Rikoskomisario Tero Poikolainen sulki kannettavan tietokoneensa ja käynnisti auton. Loputon raportointi.
Siihen tottuminen oli ollut hankalaa. Krp:ssä tutkimukset kestivät yleensä kauan, tapaukset olivat monimutkaisia. Rikoksista piti hankkia näyttö, joka kesti oikeudessa, vaikka näyttö oli usein hajallaan ympäri maata ja maailmaa.
Ei Poikolainen raportointia sinällään inhonnut, sille oli järkevät perusteensa. Mutta kun kaikelle piti olla oikeat muotoilut ja rikosnimikkeet. Jiiärrää. Siitä oli aina kyse. Krp oli olemassa tutkiakseen Järjestäytynyttä Rikollisuutta, joten sitä kaikesta piti löytää.
Karila ei ollut jiiärrää. Epäilty, jota hän nyt seurasi Pohjanmaalla, vaikutti olevan kaikkea muuta kuin järjestäytynyttä rikollisuutta. Yleensä tällaiset napattiin niin, että joku paikallispoliisi havaitsi tyypin, tutkinta keskitettiin alueelle jossa rikoksia oli tehty tai josta epäilty oli kotoisin.
Mutta Poikolainen oli hankkinut luvan lähteä Karilan perään.
”Sulla on joku vainu siitä miehestä”, esimies oli sanonut.
”Joo. Joku semmoinen.”
”Jos se on kovin pieni juttu…” esimies oli miettinyt.
”Neljä viis päivää”, Poikolainen oli ehdottanut.
”No sitten.”
Neljä viisi päivää ei tähän riittänyt, Poikolainen tiesi. Työtunnit hän kirjasi toimistopäivän tapaan, nekin piti tietysti kirjata, mutta jos joku syynäisi asiaa, jo auton kilometrimittarista ja bensakuiteista olisi helppo nähdä, että hän ajoi nyt aamusta iltaan.
Puhumattakaan tekniikasta, joka hänellä oli mukanaan. Hän oli lastannut autoonsa kamerat ja tutkat ja kaiken muun, jonka kehtasi.
Vaisto sanoi, että Karila kannatti napata. Jokin miehessä kertoi, että hän ei ollut välttämättä vain pienten rikosten ammattilainen. Ja tällaisillakin jutuilla poliisissa noustiin. Yleensä tutkimukset tehtiin ryhmätyönä, joten kaikki tilaisuudet joissa saattoi päästä itse loistamaan, piti hyödyntää.
Vain silloin oli iskenyt epäilys, kun hän näki Karilan hakevan autoonsa poikansa. Eikä mies heittänyt poikaa futiskentälle tai bändiharjoituksiin, niin kuin isillä oli tapana. Tämä isukki ajoi paikkakunnalta toiselle harjoittaen pienimuotoista petos- ja varkaustoimintaa, mukanaan oma poikansa.
Mihin Karila poikaa tarvitsi? Oliko pojalla kotona asiat niin huonosti, että maata kiertävä isänrosmokin oli parempaa seuraa?
Täällä Vaasan seudulla ne jossakin pyörivät. Poikolainen oli hukannut epäiltynsä edellisenä päivänä, mutta hän tiesi jo miten mies toimi.
Piti vain itse päästä pari ajatusta edelle.
