Poikolainen tuijotti elotonta silmää pienessä kamerassa, joka ei suostunut asettumaan huomaamattomasti paikoilleen.
Aggressio. Piti nostaa aggressiotasoa. Piti käyttää sitä.
Helvetin Karila. Pikku konna, muiden hyväuskoisuuden elätti. Kuinka monta työpäivää Poikolainen saisi tähän loiseen käyttää. Kiinni saaminen oli vain osa taakkaa yhteiskunnalle. Piti saada syyttäjäpuoli mukaan, koota todistusaineistot, pöytäkirjat, kaikki. Vain siten Karila saataisiin tuomittua.
Jo poliisiopintojensa aikana Poikolainen oli järkyttynyt asioista, joista ei ollut tapana puhua julkisesti, jottei horjutettaisi oikeuden jakamisen jo muutenkin ontuvaa järjestelmää. Kuinka usein rikosten selvittäminen oli kiinni siitä, jäikö tekijä kiinni verekseltään tai edes pian. Kuinka usein oikeutta ei päästy jakamaan, koska tielle tuli sairautta, olosuhteita, elämän yleistä epämääräisyyttä.
Tässä kyhjötti rikoskomisario Tero Poikolainen ja yritti asentaa omaa valvontakameraansa autiolle huoltoasemalle paikkakunnalla nimeltä Kiiminki, joka ei ollut maaseutua eikä pikkukaupunki – Suomi oli täynnä näitä pieniä maailmoja.
Valtion palkka juoksi. Viranomaisten koneisto odotti. Aggressio.
Poikolaisella oli ollut iso työ selvittää, millä asemilla näillä seuduilla oli valvontakamerat. Niistä ei ollut tietoja noin vain saatavilla. Mutta Karila oli asian varmasti selvittänyt, koska kykeni asentamaan skimmauslaitteitaan. Poikolainen epäili, että mies oli joutunut tekemään kartoituksen työläästi, ajamalla asemia läpi. Se ajatus antoi tyydytystä.
Toisaalta kameroita ei ollut vaikea huomata, jos osasi etsiä. Joskus ne laitettiin tarkoituksella näkyville, karkoittamaan voroja.
Poikolaisella oli mukanaan parasta tekniikkaa krp:n arsenaalista, myös pieniä valvontakameroita, etäohjattavia. Hän oli tutkinut, miten ne asennettiin huomaamattomasti. Enää ei ollut kyse siitä, saisiko hän Karilan kiinni – kyse oli siitä, milloin.
Tiellä pärähti. Ison moottoripyörän metallinen, räikeäksi paisunut ääni. Motoristeja, joka paikassa oli nyt motoristeja. Äkäisen näköisiä. Poikolainen oli kuunnellut poliisikanavia, niilläkin oli puhuttu Compadresien jengistä. Jokin oli saanut ne vihaisiksi.
Kahdeksan äijää pyörineen lipui ohi. Poikolainen oli näpläävinään aseman maksupäätettä. Jengiläiset eivät pysähtyneet, silmäsivät vain.
Aggressio. Sitä piti osata käyttää. Nuo miehet osasivat, hyödynsivät sitä.
Päivä päivältä tämä tehtävä ja poliisin työ kouli Tero Poikolaista aggressiossa.