Keskustelivat ennen ihminen ja hömötiainen. Ihminen kysyi, että kukas se sen Goljatin tappoi. "Ti Taavi Taavi", vastasi tiainen. Samalla tavalla metsätiiainen eli peukalotiainen saattaa vastata vieläkin, jos siltä joku hoksaa isoa kirjaa tentata.
Hömötiaisen (Parus montanus) mustan päälaen vuoksi sitä on kutsuttu myös mustatiaiseksi. Linnun aiempi latinankielinen etunimi atricapillus viittasi mustaan lakkiin. Nykyisen etunimen mukaan hömötiainen asuu vuorilla. Suomalaiset hömötiaiset viihtyvät metsissä, kunhan tarjolla on sopivia pesäkoloja. Talvella se osaa tien lintulaudalle.
Tiaista on sanottu linnuista vanhimmaksi. Suomussalmella tiedettiin, että tiainen elää kolmesataa vuotta. Todellisuudessa jo kymmenvuotias tintti on todellinen vanhus.
Vanhan kansan vertauskuvastossa tiainen on merkinnyt pientä ja vähäpätöistä. "Tiainen on pieni lintu, varpunen vähävarainen", sanottiin köyhästä ihmisestä. Tiaisen piiskutukseen verrattiin tyttölasten puheita: "Tyhjiä tiaisen virret, rastahaisen raksutukset. Lapsi on tytär kotona, neiti vasta naituansa."
Tiaisiin liittyvät enteet ovat yleensä hyviä. Metsämiehen seuralaiseksi lyöttäytyvä tiainen merkitsi pyyntionnea. "Kun tiiain häntä seuraa, ei ole otus kaukana", sanottiin Pielavedellä. Kova tiaisen tiukutus tiesi pyryilmaa.
Pohjois-Suomessa tiainen saattoi ennustaa epäonnea. Mutta koska lintu oli pieni, pieni oli ihmistä kohtaava epäonnikin. Niinpä ikkunaan koputtava tiainen ei ennakoinut kuolemaa, jota tikan koputus olisi ennakoinut, vaan ainoastaan lumimylläkkää. Topi Linjama