Maakuntamatkailun potilasralli on karannut käsistä. Kyse ei ole enää vain hoitopaikkojen etäisyyksistä tai kustannuksista, vaan tilanteista, joissa omainen ei edes tiedä, missä hänen läheisensä on. Miten tämä on mahdollista Suomessa?
Potilaita siirretään vuodeosastolta toiselle, kunnasta maakuntaan – joskus useamman kerran lyhyessä ajassa. Tieto ei kulje, vastuu hämärtyy ja omaiset joutuvat soittelemaan yksiköstä toiseen kuin etsien kadonnutta ihmistä. Ei siksi, että haluaisivat häiritä, vaan siksi, että pelkäävät.
Vuodeosastolta eläkkeelle jääneet hoitajat kysyvät aivan oikein: Kuka tätä hoitaa? Missä on hoidon jatkuvuus, jos potilas on vain siirtolistalla? Missä on se ihminen, joka tuntee potilaan, tietää hänen vointinsa ja huomaa muutokset?
Hoitotyö ei ole siirtojen optimointia. Se ei ole Excel-taulukko eikä maakuntarajojen mukaan piirretty kartta. Hoitotyö on vastuuta, läsnäoloa ja jatkuvuutta.
Omaiset jätetään liian usein epätietoisuuden sumuun, jossa vedotaan tietosuojaan, käytäntöihin ja prosesseihin. Tietosuoja ei kuitenkaan saa olla tekosyy inhimillisyyden puutteelle. Kun ihminen sairastaa, hänen läheisillään on oikeus tietää missä hän on ja kuka hoidosta vastaa. Nyt vastuu katoaa matkalla. Potilas liikkuu, mutta kukaan ei kulje rinnalla. Jos järjestelmä on rakennettu niin, että potilas siirtyy mutta vastuu ei, omaiset eivät saa vastauksia ja hoitajatkin ihmettelevät, miten tämä voi toimia, silloin järjestelmä ei palvele ihmistä. Se palvelee itseään.
Potilas ei ole heittopaketti. Hän ei ole siirrettävä yksikkö eikä hallinnollinen ongelma. Hän on ihminen – usein haavoittuvimmillaan juuri silloin, kun järjestelmän pitäisi toimia parhaiten. Maakuntamatkailu ei saa tarkoittaa eksymistä. Ei potilaalle. Ei omaiselle. Ei hoitajalle. Ihminen ensin – ei vain paperilla, vaan käytännön teoissa
Kaisu Heikkinen
Liike Nyt, Pudasjärvi