Terveydenhuoltojärjestelmän rakenteita kehitetään suurin harppauksin samalla kun eletään yhteiskunnan heikossa taloustilanteessa. Jääkö hoitotyön sisällön kehittäminen rakenteiden kehittämisen jalkoihin? Hoidon tulee olla aina potilaalle hyvää eikä voida unohtaa, että terveydenhuoltoa ja hoitotyötä tehdään ja kehitetään potilasta varten. Potilaalle jää mieleen kokemus hoitotilanteestaan, mikä määrittää hänen käsitystään siitä, oliko hoito laadukasta ja saiko hän apua terveysongelmaansa.
Tutkimustiedon mukaan hoidon tulee olla potilaslähtöistä ja potilasta kunnioittavaa. Toteutuuko tämä terveydenhuollossa?
Korkeasti koulutettu ammattilainen useimmiten pyrkii hyvään hoitamiseen. Kiireen keskellä potilas ja hänen kannanottonsa tai kysymyksensä usein kuitenkin ohitetaan ja terveysongelma pyritään poistamaan nopeasti. Silloin häntä ei aidosti kuunnella, ei kuulla eikä hänen huolenaiheeseensa paneuduta.
Työntekijä on sairauksien ja hoitovaihtoehtojen asiantuntija, mutta potilas on oman elämänsä ja vointinsa paras tuntija. Kunkin ihmisen terveysongelmat ja -huolet ilmenevät hänen yksilöllisessä tilanteessaan ja vaikuttavat arkielämään ja perhesuhteisiin. Ihmisellä on oma kokemustaustansa ja näkemyksensä tilanteestaan.
Potilaiden kokemukset kertovat, että terveydenhuollossa asiakkaita kohdattaessa ei useinkaan asetuta yhteistyösuhteeseen, jossa asiakkaan asiaa pohdittaisiin yhdessä ja etsittäisiin siihen ratkaisua. Sen sijaan lääkäri, terveyden- tai sairaanhoitaja esiintyy auktoriteettina, joka saattaa puhua potilaan “yli” ja kirjoittaa potilasasiakirjoihin ammattislangia, jota potilas ei ymmärrä. Potilas joutuu vain katselemaan tietokoneelle kirjoittavan lääkärin valkotakkista selkää ja lähtee vastaanotolta epätietoisena ja pelokkaana. Hän palaa kotiin ihmettelemään, mistä hänen ongelmassaan on kysymys, ja kenties ryhtyy lukemaan Omakannasta tekstiä, joka alkaa esimerkiksi: cor et pulm. ausk.norm. Tai kenties hän menee apteekkiin hakemaan lääkettä, jonka käyttötarkoitusta ei täysin ymmärrä. Potilas tuntee itsensä alempiarvoiseksi, eikä voi olla oma itsensä vastaanottotilanteessa.
Parhaimmillaan työntekijä asettuu aitoon selkokieliseen keskusteluyhteyteen potilaan kanssa, jolloin he ymmärtävät toisiaan. Potilas tuntee, että ollaan juuri hänen asiallaan. Hän saa tarvitsemansa tiedot ja tuen. Yhteisen kohtaamisajan ei tarvitse olla pitkä, mikäli vuorovaikutus on aitoa, empaattista ja potilasta arvostavaa. Tällainen hoitotilanne on omiaan motivoimaan potilasta hoitamaan itseään omatoimisesti kotona.
Potilaan huolen kuuleminen ja tasavertainen keskustelu säästävät sekä potilaan että työntekijän aikaa. Samalla säästyy vastaanottoaikoja, kun potilaan ei tarvitse hakeutua uudelleen vastaanotolle asiansa hoitamiseksi, mikä vähentää terveydenhuollon kuormitusta ja säästää rahaa.
Tiina Mäenpää
terveystieteiden tohtori, Pirkkala
Anne Vuori
terveystieteiden tohtori, Vääksy
Päivi Åstedt-Kurki
terveydenhuollon tohtori ja professori (emerita), Hollola