Edvin Laineen ohjaaman Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan vanhan version lähettäminen - ja katsominen - on jo itsenäisyyspäivän rutiineihin kuuluva kansallinen perinne. Se kerää ruudun ääreen sodan suoraan kokeneiden ja heidän jälkeläistensä lisäksi myös nuoria, joiden suhde sotaan ja sen seurauksiin on jo etäinen.
Tuntematon on saanut tänä syksynä rinnalleen uusia, kansakunnan historiallisen muistin kannalta merkittäviä elokuvia. Elokuvateattereissa ovat pyörineet sotalapsista hyvin koskettavasti kertova Äideistä parhain ja viimeksi lotista enemmänkin kuivakkaan dokumentin tavoin kertova Lupaus.
Sotalapsi- ja lottaelokuvat eivät varmastikaan nouse Tuntemattoman sotilaan kaltaisiksi klassikoiksi. Tästä huolimatta niillä on oma tärkeä paikkansa. Siinä missä Tuntemattoman elokuvaversio tuki enemmänkin sodasta toipuvan tasavallan jälleenrakennusvaihetta, Äideistä parhain ja Lupaus tarttuvat hyvin arkoihin asioihin, joita ei voinut käsitellä kuin vasta vuosikymmeniä jälkikäteen.
Ulkopoliittiset tosiasiat olivat syy siihen, ettei sotalapsi-, lotta-, asekätkentä- tai sotasyyllisyysteemoja voinut käsitellä pitkään aikaan avoimesti. Tabut tuhoutuivat vasta kun Neuvostoliitto romahti. On silti ihmeellistä, että sen jälkeen kun kiellettyjä aiheita ei ole enää ollut, kansallisesti arimpiin sotateemoihin on tartuttu näinkin hitaasti.
Kun pää on nyt saatu auki, historian muitakin vaikeita aiheita olisi korkea aika nostaa esiin. Esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä on käyty tänä syksynä on niin vilkasta keskustelua, että tapahtumien dramatisointi elokuvaksi olisi enemmän kuin paikallaan.
Sotasyyllisyyskysymystä on toki kaluttu kirjallisesti monelta puolelta, mutta elokuva on tehokkain keino tavoittaa uudet sukupolvet ja siirtää heille kansallinen muistiperintö. Yhtä lailla vaiettuja aiheita ovat esimerkiksi sotalesket ja -orvot. Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseossa oli sentään viime talvena esillä sydäntä pakahduttanut näyttely.
Talvi- ja etenkin jatkosota ja niiden jälkeen alkanut uusi ulkopoliittinen todellisuus olivat itse asiassa kaksinkertainen taakka Suomelle. Ensinnäkin sodat jättivät syvät jälkensä. Toiseksi taakaksi tuli se, että virallisella tasolla sota-ajan historia joko parhaassa tapauksessa vaiettiin kuoliaaksi tai pahimmassa tapauksessa kirjoitettiin syntilistaksi, jossa syypäitä olivat vain suomalaiset.
Tällainen menneisyys ei voi olla vaikuttamatta vahvasti vielä tähänkin päivään. Syyt siihen, miksi EU:n yhteinen turvallisuuspolitiikka, Nato ja omien poikien lähettäminen kriisinhallintaoperaatioihin ovat äärimmäisen vaikeita asioita Suomessa, löytyvät lähihistorian traumoista. Suomesta ei hevin tule aitoa kansainvälistä toimijaa, jollei noita menneisyyden traumoja käsitellä. Jos on menneisyyden vanki, on vaikea olla myöhemminkään vapaa.
Suomen historiasta löytyy silti vielä viime sotiakin vaikeampi trauma; vuoden 1918 tapahtumat. Edes sodan nimestä ei olla yksituumaisia. On kansalaissota, on vapaussota, on sisällissota.
Tästäkin aiheesta on kirjoitettu paljon, ja tapahtumia käsitellään Linnan trilogiaan perustuvassa Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa, mutta pelkästään sisällissotaa käsittelevää elokuvaa ei ole tehty. Aika on vierähtänyt sentään jo 87 vuotta eteenpäin.
Linnan Tuntematon nostatti kirjana myrskyn. Ei niitä tarvitse pelätä. Onhan Tuntemattomasta jo tehty uusi elokuvaversio ja useita teatteriversioita. Vuodesta 1918 voisi tehdä samalla tavalla tulkintoja. Olisi parempi, että menneisyydestä vaikka riideltäisiin kuin että siitä vaietaan. Vaikenemista seuraa unohdus.