Pakolaisuus ja maahanmuuton vastustus uskontohistoriaan vedoten. Venäjä oikeuttaa hyökkäystään Ukrainaan historiallisiin tulkintoihin vedoten. Gazassa kansanmurhaa perustellaan muinaiseen ja uudempaan historiaan liittyvillä tulkinnoilla. Pariisissa mellakoidaan lähihistoriaan vedoten – esimerkkejä riittää ympäri maailmaa.
Historia on kansakunnan muisti silloin, kun se toimii tarpeellisen muutoksen voimavarana ja ollaan avoimia nykyhetken todellisuudelle.
Historia on kansakunnan kokemuksellista viisautta silloin, kun se auttaa erottamaan sen, mikä on muuttunut siitä, mikä ei ole muuttunut.
Historia on kansakunnan trauma silloin, kun se estää uusien olosuhteiden ja uuden maaston edellyttämiä muutoksia toiminnassa.
Historia on kansakunnan dementia silloin, kun sen annetaan ohjata kielteisiin tekoihin eikä mitään uutta ole opittu eikä haluta oppia.
Kahdessa viimeksi mainitussa tapauksessa vedotaan mantraan: historia toistaa itseään. Silloin historia muuttuukin jo uskomuksiksi eli traditioiksi, joiden oikeaoppisuuteen ripustaudutaan.
Samalla tapahtuu itsepetos. Vastuu ulkoistetaan taholle, jota ei ole olemassa muuna kuin käsitteellisenä konstruktiona – ei enää läsnä olevina tapahtumina, vaan kerronnallisina välähdyksinä niistä: menneisyytenä, johon luotetaan sokeasti. Kaikki tämä toimii kuitenkin vain vanhentuneena karttana silloinkin, kun maasto on jo muuttunut.
Historia ei ole koskaan "kohtalonomainen toimija" vaan ihmiset itse. Historia on aina ja vain "kartta", joka ei koskaan täydellisesti voi vastata "maastoa" – tapahtunutta monimutkaista ja monikerroksellista todellisuutta.
Minne joutui sotilaat? / Poveen maan jo joutuneet. / Voi, eikö milloinkaan viisastu ihminen (Where have the flowers gone? – Pete Seeger, suomennos Elvi Sinervo.)
Yrjö Mikkonen
FT, Oulu