Markus H. Korhonen loukkaantui vakavasti päähän 26. marraskuuta 2007. Tajunsa menettänyttä miestä pidettiin ensimmäiset viikot lääketieteellisessä koomassa, jotta aivovaurio ei pääsisi pahenemaan.
Mies lepää sairaalan vuoteella. Vain otsassa oleva laastari kertoo, että jotain on tapahtunut.
Mutta jätetään hänet lepäämään, toipumaan. Annetaan muiden kertoa, kuka hän on ja mitä on tapahtunut.
Markus Hemminki Korhonen syntyi juristiperheeseen Oulussa vuonna 1963.
Jo pikkupoikana hän kiinnostui kuninkaallisista, ritareista ja hovielämästä. Hovielämään liittyivät toki hienot käytöstavat.
Pukeutuminen pitkään takkiin ja hattuun herätti huomiota jo nuorena. Rippikouluikäisenä Markus marssi Oulun katuja pitkin kainalossaan milloin ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet, milloin joku muu lehti.
Korhosen äiti - nyt jo kymmenisen vuotta sitten edesmennyt - ei ymmärtänyt, mistä poika moiset elkeet oppi, ei ainakaan vanhemmiltaan. Markus H. asuu edelleen isänsä kanssa samassa talossa Heinätorin puiston laidalla, johon hänet kolmen viikon ikäisenä tuotiin.
Sekä äiti että isä olivat lakimiehiä, ja perheen tytär opiskeli myös juristiksi. Markus valitsi itsestään selvänä historian opiskelun Oulun yliopistossa.
Yliopistossa Korhosta opettivat muun muassa professorit Olavi K. Fält, Jouko Vahtola ja Kyösti Julku. Heidän mielestään historiasta kerrottavan viestin pitää olla selkeä ja yleistajuinen, eikä puhekielen käyttö vähennä viestin arvoa. Nyt jo edesmennyt Julku sanoi, että on turha sanoa intressantti fakta, kun sen voi sanoa mielenkiintoinen tosiasia.
Tapakulttuuria Korhonen ryhtyi tutkimaan ja levittämään huomattuaan ihmisten jännittävän vähänkään virallisemmissa kekkereissä. Hän piti jopa luentosarjaa "Älä pelekää etikettiä".
Korhonen on verrannut etikettiä ja hyviä tapoja usein liikennesääntöihin: ne on hyvä tuntea, mutta ei ole niin väliä, millaisella autolla ajaa. Alkuun Korhonen oli epävirallinen käytöstapojen ja etiketin tuntija yliopistolla. Pikkuhiljaa hän sai virallisempia rooleja juhlissa ja seremonioissa.
Korhonen ryhtyi kertomaan historiasta erikoisten henkilöiden kautta, ja syventyi tutkimustyössään etenkin paikallishistoriaan. Hänestä alettiin puhua historian popularisoijana, kansantajuistajana. Sehän ei kaikille historian tieteistäjille passannut, olisi pitänyt kertoa tarkkoja vuosilukuja, tutkia suuria sotia ja muita maailmanlaajuisia myllerryksiä. Tiedeyhteisölle lojaalina Korhonen ei ole tätä vastarintaa julkisesti juuri moitiskellut. Isokokoinen ja -ääninen mies on kuitenkin sisältä herkkä, joten joskus on käynyt kipeään.
Nyt, 25 vuoden kuluttua, hän on pitänyt noin 7 000 puhetta tai esitelmää. Ilman paperia suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Muutama on luettu paperilta italiaksi ja saksaksi.
Esitelmän valmisteluun riitti 20 minuuttia ajatustyötä. Paperille hän kirjoitit ainoastaan, mistä kirjasta ja mistäkin kohtaa asiasta löytyy lisätietoja.
Muun muassa yksi italiaksi pidetty esitelmä on jäänyt seminaariyleisön mieleen. Koska kuulijoiden joukossa oli italialaisia, Korhonen kirjoitti esitelmänsä kaunopuheiseksi firenzeläiseksi italiaksi. Esitelmän jälkeen seminaarin puheenjohtaja kehotti esittämään puhujalle kysymyksiä. Tässä vaiheessa Korhonen pyysi anteeksi ja kysyi tulkkia paikalle, "koska ei osaa italiaa".
Todellisuudessa Korhonen osaa italiaa, mutta ei aivan yhtä kaunopuheisesti kuin hänen lukemansa esitelmä antoi ymmärtää.
Markus H. ei ole ihan tavallinen korhonen. Hänen tätinsä on naimisissa aatelisen kanssa Malesiassa. Hänellä on "ottoveli" Italiassa. Ja katolilaiseksi kääntymisen myötä hänen kummisetänsä on Turun yliopiston italian kielen professori Luigi De Anna. Katolilaisuus ei ole Korhoselle mitenkään erityinen asia. Uskon sijaan se on etupäässä keskieurooppalaista ja italialaista kulttuuria ja historiaa.
Korhosen ominta alaa ovat historia, käyttäytyminen ja perinteet. Hänen lempimusiikkiaan on kevyt klassinen, joka on levytetty sata vuotta sitten.
Kerran Korhonen piti esitelmää italialaisesta tenorista Enrico Carusosta, joka eli sata vuotta sitten. Esitelmänsä tueksi Korhonen soitti Caruson laulua levyltä, eläytyi itsekin tuoksi menneiden aikojen suurtähdeksi ja alkoi laulaa. Yleisö lumoutui täysin.
Korhosella on lukuisia toimia eri yhdistyksissä. Kymmenisen vuotta sitten perustetun, rekisteröimättömän Jankkiyhistyksen puheenjohtajana Korhosen suosikkiruoka on tietenkin leipäjankki. Eikä perinnetuntija yökkäile rössypottuja syödessäkään. Parhaat ruokamuistot tällä uljasmuotoisella renessanssihahmolla liittyvät kuitenkin äidinäidin lihapulliin lapsuudessa.
Historioitsijan tärkeimpiä työkaluja ovat tietosanakirjat. Markus H. Korhosen kirjahyllyistä niitä löytyy yhdeksän sarjaa eri ajoilta ja eri maista. Yksi ylpeydenaiheista on ruotsalainen Nordisk Familjebok Konversationslexikon och realencyklopedi 1900-luvun alusta. Siinä on 38 osaa, ja jokaisessa osassa on tuhat sivua.
Hattu on muodostunut Markus H. Korhosen tavaramerkiksi. Hän itse on sanonut pitävänsä vähän leveälierisempää mallia, koska "se sopii läskille paremmin kuin pienemmät".
Tärkeimmät paikat Oulussa ovat Rotuaari ja kesäisin Kauppatori. Sieltä Korhosen voi tavata käyskentelemässä tai vain istumassa ohikulkijoita tarkkaillen.
Korhonen tuntee sadan vuoden takaisen Oulun jopa paremmin kuin nykyisen. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, hän ei ole koskaan halunnut itse elää sadan vuoden takaista elämää. Syynä ovat muun muassa sen ajan sovinnaisuussäännöt: sata vuotta sitten Korhonen ei olisi voinut edes istua samalla sohvalla naisen kanssa, jos läsnä ei olisi ollut jotain vanhempaa naista tai naisen aviomiestä.
II
Korhosen suuri suosio paljastui ehkä vasta sitten, kun kolariuutinen levisi tiedotusvälineissä. Kalevan verkkosivuille tulvi kymmenittäin luennoitsijaa ja hänen perhettään kannustavia viestejä. Viestit olivat nettimaailmaan poikkeuksellisia, koska yksikään niistä ei ollut negatiivinen tai loukkaava.
Potilasvuoteen äärellä valvoi isä Yrjö Korhonen. Vieraitakin kävi. Kaisu Mikkola, joka oli tuolloin valitsemassa kirjallisuuden Finlandia-palkintoa, paljasti voittajan etukäteen ystävälleen kuiskaamalla nimen hänen korvaansa.
Kun kooma alkoi hälvetä, Korhonen puhkesi puhumaan. Ensin ruotsia, sitten englantia, ranskaa ja lopulta suomea. Lääkärin mukaan Korhonen testasi itse alitajuisesti omaa puhetaitoaan.
Sairaalassa kävi myös oulunsalolainen valokuvaaja ja dokumentaristi Voitto Pulkkinen. Ystävä ja työtoveri päätti auttaa tekemällä toipumisajasta kertovan dokumenttifilmin yhdistämällä valokuvia ja videota.
"Silloin ei edes tiedetty selviääkö hän vai kuoleeko. Ajattelin, että yläkerta hoitaa tämän asian, meidän osuutemme on aika vähäinen. Halusin kuitenkin auttaa", Pulkkinen kertoo.
Hän muistaa Markus H. Korhosen persoonallisen hahmon Oulun kaduilta jo 1970-luvun lopulta.
"Ihmettelin jo silloin, että mikähän kaveri tämä oikein on ja mitä siitä tulee."
2000-luvun puolella Pulkkinen ryhtyi dokumentoimaan Oulunsalon Varjakan saaressa olleen sahan vaiheita. Hän tarvitsi avukseen historioitsijaa asiantuntijaksi ja kertojaksi dokumenttifilmiin. "Koekuvauksissa näin, että hänellä on valtavasti koomikon lahjoja."
Kun Markus heräsi koomasta, Pulkkinen kävi juttelemassa sairaalassa. Hän toi mukanaan tietokoneen, josta näytti yhteistä dokumenttifilmiä Oulunsalon Varjakansaaren saha-alueesta.
"Kerran sairaalassa Markus murehti lähimuistinsa heikkoutta. Sanoin, että sinä olet historioitsija, etkä tarvitse lähimuistia, vaan sen vanhan muistin. Ja sitten naurettiin päälle", Pulkkinen kertoo.
Sairaalasta pääsyn jälkeen miehet kävivät parturissa ja kaupungilla. Rotuaarilla ja Kauppatorilla valtavasti ihmisiä tuli osoittamaan myötätuntoaan.
"Se oli harmi, että hän lihoi sittemmin entisiin mittoihinsa. Hän laihtui melkein 20 kiloa sairaalareissulla", Pulkkinen nauraa.
III
Kuka on siis Markus H. Korhonen?
"En minä tiedä itsekään. Se on jo unohtunut", Markus H. Korhonen vastaa.
Hän ei muista kolaria, eikä edes edellisen viikonlopun tiernapoika-tapahtumaa.
Korhonen arvelee kadottaneensa onnettomuudessa jopa puolet muististaan. Pahiten kadoksissa ovat viimeisimmät kaksi vuotta.
"Muistan kyllä tapahtumia, mutta en osaa sijoittaa niitä ajallisesti. Unohdus on kuin verkkona tavaroiden päällä, osan näkee ja osan vaistoaa. Osa tulee takaisin niin pikkuhiljaa, ettei sitä huomaa itsekään", Korhonen kuvailee hidasta paranemistaan.
Yhtenä päivänä muisti toimii paremmin, toisena taas ehkä huonommin.
"Kun minut oikealla tavalla johdatetaan aiheeseen, saatan muistaa tapahtumia ja keskusteluja."
Joinakin päivinä puhe saattaa mennä pelkäksi änkytykseksi. "Verbaalinen nopeus ja nokkeluus ovat muisto vain. Sanat pitää ottaa ulos kuin mantelimassaa pursottamalla.Tiedän kyllä sanat, mutta en pysty sylkäisemään niitä ulos."
Kirjoittaminen sujuu paremmin, sillä siinä on aikaa puntaroida. Käsiala on tosin kuin yhdeksänvuotiaana. "Panin yhdelle entiselle opettajalle syntymäpäiväonnittelut kevätpuolella: niin kuin käsialasta huomaat, ei ole tapahtunut paljon kehitystä sitten kouluaikojen."
Nimikirjoitus on lähes kuin ennen.
Sairaalasta Korhosella on lähinnä myönteisiä muistikuvia. Ainoastaan yksi hallintopuolen työntekijä yritti tivata petissä maanneelta, vielä tokkuraiselta Korhoselta vakuutusasioita.
Tarkimmin hän muistaa kuntoutusosaston. Aikaisemmilta osastoilta tulee vain muutamia häivähdyksiä. "Viereisellä petillä oli tuiralainen Seppo, joka oli liukastunut ja lyönyt päänsä."
Esitelmöitsijänä Korhonen tottui kolmen vartin eli koulutunnin rytmiin. Oli pakko esiintyä kellon tarkkuudella, jotta toisetkin ehtisivät estradille. Elimistö sisäisti rytmin automaattiseksi. Nyt sisäinen kello on rikki.
"Aina, kun katson kelloa, se on kolme varttia enemmän kuin pitäisi. Tietynlainen ajantaju on toistaiseksi poissa."
Mielikuvissaan hän on päässyt sairaalasta vasta kolmisen viikkoa sitten.
Toipilaan on yllättänyt myös yksinäisyys. Aikaisemmin kaikki sosiaalinen elämä rakentui työn kautta. Nyt kun ei enää pysty töihin, ihmissuhteet ovat kadonneet. Puhelin ei soi, ja vain muutamat harvat ovat kutsuneet kylään tai kaupunkikävelylle.
"Minä tulen kiljuen, jos vain jonnekin kutsutaan."
Kyläilyä rajoittaa toki liikkuminen ja päivän kunto. Enää Korhonen ei voi ajaa autolla.
Pieneksi käyneen ystäväjoukon kanssa yhteys hoituu näppärimmin tekstiviestillä. Tekstarin näpyttely harjaannuttaa oikean käden motoriikkaa, ja samalla viestistä jää muistijälki puhelimeen.
Tietokoneen käyttö on mahdotonta näytön värinän takia, mutta televisiota Korhonen pystyy katsomaan. Lukeminen onnistuu ainoastaan tietosanakirjan palstan leveydellä. Tietosanakirjoillaan Korhonen on nytkin auttanut muun muun muassa toimittaja Helena Petäistöä, joka on tekstiviestillä kysellyt erilaisia historiallisia asioita.
Kotona Korhosella on kaksi pöytää täynnä järjestelemättömiä papereita. Ystävä on luvannut tulla auttamaan arkistoinnissa.
Kaksoiskuvan ja tasapainohäiriöiden takia Korhonen käyttää mustaa silmälappua.
"Yhdessä kaupassa kuulin, kun selän takana kaksi pikkunappulaa keskusteli. Toinen sanoi jotain, ja toinen vastaisi siihen: tyhymä, sitä on lyöty miekalla silimään. Minua nauratti niin, että ostokset meinasivat tippua."
Korhosen rehevä huumori ja raaka itseironia eivät ole hävinneet. Huumori onkin ollut tärkeä voima toipumisessa.
"Kun katsoo peilikuvaansa aamulla, ei voi muuta kuin nauraa. Perusluonne ei häipynyt, vaikka monia asioita katosi."
Varsinaisia töitä Markus H. Korhonen ei ole tehnyt, muutaman pienen puheen hän on pitänyt.
"Uki Arkkitehtien 50-vuotisjuhlassa pidin puheen päivänsankarille. Kaarina Niskala lupasi kuiskata minulle, jos kerron samaa asiaa toista kertaa."
Koska lukeminen on vaikeaa, Korhosella ei ollut kirjoitettua puhetta. Sen sijaan hän oli pannut ranskalaisilla viivoilla ylös pääkohdat. Kun yksi tuli kerrottua, hän viivasi sen yli ja siirtyi seuraavaan. Toistoja ei tullut, ja Korhonen muisti jopa kertoa puheen lopuksi vitsin.
Ennen työ ja harrastukset olivat kuta kuinkin sama asia. Nyt kun työtä ei ole, päivässä on hirveän paljon tyhjää tilaa. Toisaalta hidastuneet arjen rutiinit vaativat paljon aikaa.
Suurimman osan ajasta ja voimista vievät erilaiset kuntoutukset ja hoidot. Niitä on viisi kertaa viikossa. Esimerkiksi oikean puolen raajoja kuntoutetaan allasjumpalla.
"Hoidon jälkeen on usein kuin puulla päähän lyöty ainakin vuorokauden verran."
Keväällä Korhosesta tuntui, että syksyllä hän on täysin kunnossa.
"Aina saa pettyä, ja siihen on totuttava. Mitään ruusuilla tanssia tämä ei ole. Terapeutit ja lääkärit sanovat, että täytyy vain odottaa. Sekin osoittaa toipumista, että huomaa itsessään semmoisia rajoitteita, joita ei ole aikaisemmin huomannut."
