Vanhoillislestadiolaisten suviseurat pidetään tänä viikonloppuna Vaasassa. Suomen suurin herätysliike kokoaa seurapaikalle arviolta noin 75 000 ihmistä. Suviseurat ovatkin vanhoillislestadiolaisen liikkeen elinvoimaisuuden vaikuttava osoitus.
Mistä vanhoillislestadiolaisuuden elinvoimaisuus ja suomalaisittain suuri jäsenmäärä johtuu?
Liikkeen alkuvaiheessa herätys tapahtui aktiivisen käännytystyön avulla. Liike levisi uusille alueille ja uusiin maihin ripeästi.
Kääntymisessä oli mukana voimakkaasti henkilökohtaisen uskonelämän uudistaminen. Haluttiin irti valtionkirkon ylhäältä alaspäin määrittelemästä uskonnollisesta sanomasta ja toimintatavoista.
Vanhoillislestadiolaisuuden kuten muidenkin herätysliikkeiden radikaalius piilikin siinä, että niiden kautta rakennettiin valtionkirkosta irrallista henkilökohtaista jumalasuhdetta ja hengellistä kokemusta.
Tilanne on kuitenkin muuttunut liikkeen alkuajoista.
Kirkon ikeestä päästiin irti, mutta sen tilalle on tullut oma uskovien yhteisö. Yksilön ei uskota itse pystyvän määrittelevän oikeanlaista uskoa, vaan siihen tarvitaan yhteisön panos.
Yhteisön tehtävänä on myös vaalia liikkeen traditiota ja jatkuvuutta. Vanhoillislestadiolaisuus onkin tyypillinen esimerkki perinneyhteisöllisyydestä, jossa liikkeen traditio ja totutut toimintatavat muodostavat hengellisen olemassaolon selkärangan.
Perinneyhteisöllisyyteen kasvetaan vauvasta lähtien osallistumalla, toimimalla liikkeen tapojen mukaisesti ja oppimalla ja noudattamalla liikkeen oppia. Jotkut puhuvat tässä yhteydessä etnisestä lestadiolaisuudesta. Termillä tarkoitetaan liikkeeseen syntyneitä ja kasvaneita ihmisiä, jotka kantavat liikettä mukanaan koko elämänsä samalla tavalla kuin vaikkapa suomalaiseksi syntynyt kantaa omaa suomalaisuuttaan. Lestadiolaisuudesta irrottautuminen on kuin yrittäisi pyristellä irti omasta kansallisuudesta.
Perinneyhteisöllisyys on parhaimmillaan koko elämän kulkua tukeva asia. Se antaa ihmiselle mielekkään sosiaalisen ympäristön, selityksen elämän merkityksestä ja tulkinnan tuonpuoleisen elämän mahdollisuudesta.
Toisaalta perinneyhteisön vaalimisesta voi tulla hengellisen elämän perimmäinen tarkoitus, jossa yksittäisen ihmisen hengellisyys on alisteinen yhteisölle. Yhteisö on kuin elollinen organismi, joka vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja rakkautta alamaisiltaan.
Vanhoillislestadiolaisuus on joutunut kamppailemaan koko olemassaolonsa ajan sisäisten ja ulkoisten paineiden ja ongelmien kanssa. Ehkä syy näihin kamppailuihin löytyy yhteisön luonteesta. Kun yhteisön olemassaolosta tulee itsetarkoitus, siitä seuraa väistämättä ongelmia ainakin joillekin yhteisön jäsenille.
Vaikka vanhoillislestadiolaiset haluavat nähdä liikkeensä muuttumattomana ja ajattomana, se on kuitenkin kulkenut pitkän ja muutosten sävyttämän matkan herätyksen alkuajoista. Herätysliikkeestä on tullut perinteisiinsä takertunut instituutio, joka on kaukana liikkeen alkuaikojen ihanteista.
Kasvatuskristillisyyteen perustuva perinneyhteisö ei välttämättä eroa paljonkaan kirkkoinstituutiosta, johon herätyksen kritiikki aikanaan kohdistui. Nähtäväksi jääkin, nouseeko vanhoillislestadiolaisuuden piiristä oma Martti Lutherinsa, joka asettuu perinneyhteisöä vastaan ja palauttaa herätyksen liekin uudelleen tuleen.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston lehtori.