Ateenan olympiakisat jäävät suomalaiseen urheiluhistoriaan. Ensimmäistä kertaa Suomen joukkue tulee olympialaisista kotiin ilman kultamitalia.
Tulos ei muutenkaan ole mairitteleva: kaksi hopeaa ja neljä muuta pistesijaa on huonoin kautta aikojen. Mitalitilastossa Suomi valahti alemmas kuin koskaan. Tulos alittaa selvästi Olympiakomitean tavoitteet.
"Nyt on aika herätä ja tehdä muutoksia", Suomen olympiajoukkueen johtaja Kari Niemi-Nikkola totesi päätöspuheessaan.
"Suomessa on nyt mietittävä, haluammeko menestyä huippu-urheilussa vai olla vain mukana kisoissa. Satsaukset on tehtävä sen mukaisesti."
Niemi-Nikkolan mukaan Suomi ei enää pysy alati koventuvassa kilpailussa mukana, jos urheiluminen ja valmentaminen tapahtuu enemmän tai vähemmän amatööripohjalta. Menestyvien maiden ja maanosien määrä on lisääntynyt jatkuvasti, mutta Suomessa on yritetty sinnitellä eteenpäin entisin eväin.
"Meidän on luotava entistä ammattimaisempi järjestelmä, jotta voimme lähteä kisoihin samalta pohjalta kuin muutkin. Suoraviivaisuutta on löydyttävä lisää, eikä jatkossa voi tehdä koko ajan kompromisseja. Meillä on oltava ammattimaisia urheilijoita, jotka urheilevat työkseen", joukkueen johtaja lataa.
Nykyään urheilijoiden valmentaminen tapahtuu pitkälti vapaaehtoispohjalta. Niemi-Nikkola korostaa, että valmentajien ammattikunta on saatava töihin.
Selviä sanoja ja selviä vaatimuksia, mutta sana ei muutu lihaksi sormea napsauttamalla. Onko yhteiskunta valmis satsaamaan huippu-urheiluun?
"Kulttuuriministeri Tanja Karpela loi uskoa, että talouden osalta satsausta tapahtuu jo ensi vuoden budjetissa. Mutta vuosina 2007-08 voisimme alkaa pyörittää hommaa täydellä teholla", Niemi-Nikkola toivoo.
Pohjoismaat
vertailupohjana
Suomen helpoimmat vertailukohdat urheilumenestyksessä ovat muut Pohjoismaat. Yhteiskunnat ja asukasmäärät ovat samansuuntaiset, mutta Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa urheiluun satsataan paljon enemmän sekä yhteiskunnan että yksityisen puolen rahoitusta.
Vuonna 2002 huippu-urheilu sai Ruotsissa yksityistä rahoitusta 186 miljoonaa euroa, Norja ja Tanska hieman reilut 100 miljoonaa euroa ja Suomi 55 miljoonaa euroa. Ateenan kisoissa kuten viimeisissä olympialaisissakin muiden Pohjoismaiden menestys oli eri tasolla kuin Suomella.
Mutta miksi huippu-urheiluun ylipäätään pitää satsata?
"Niin kauan kuin 78 prosenttia suomalaisista kokee, että huippu-urheilu on tärkeää, siihen on myös satsattava", Niemi-Nikkola tiivistää vuonna 2001 tehtyä tutkimusta lainaten.
Niemi-Nikkola ei usko, että Ateenan olympialaisten huono suomalaismenestys olisi muuttanut suomalaisten mieliä - pikemminkin päinvastoin.
"Jokainen maa ja jokainen kansa haluaa esikuvia. Urheilijat ovat mielestäni esikuvina perinteisempiä ja pysyvämpiä kuin monet muut. Tiedän, että esimerkiksi meidän joukkueemme oli tervehenkistä porukkaa."
Tarkempia
ennusteita
Jos Suomi haluaa jatkossa olympialaisiin 50-80 urheilijan iskukykyisen joukkueen, on Niemi-Nikkolan mukaan ryhmä löydettävä noin 300-500 urheilijasta. Tällä hetkellä Suomessa on noin 200 urheilijaa, joiden realistinen tavoite on olympialaisissa.
Valmentajia, jotka pystyvät olemaan aina paikalla harjoituksissa, on löydyttävä saman logiikan mukaan satakunta.
"Meidän on laadittava rohkeammin ennusteita nuorten urheilijoiden mahdollisuuksista ja kestettävä demokratian vaatimusten paine. Esimerkiksi Ruotsissa satsaus kohdistuu voimakkaasti huippulahjakkuuksiin", Niemi-Nikkola sanoo.
