Olin ekaluokkalainen, kun matkustaja-autolaitta Estonia upposi. Muistikuvat onnettomuudesta voisivat siis olla kirkkaat, mutta ne ovat yllättäen hatarat.
Muistan aamulla kotona vallinneen järkyttyneen epäuskon, teksti-tv:n ja sen, kuinka vanhempani etsivät sieltä tietoa.
Opettaja oli koulussa oudon vakava.
Onnettomuus jäi kaikesta huolimatta minulle etäiseksi. Muistan sen, mutta siinä oikeastaan kaikki. Ehkä se tuntui niin kaukaiselta, ettei se sykähdyttänyt erityisesti 7-vuotiasta. Ehkä vanhempani suojelivat minua uutiselta, eikä se avautunut minulle koko kauheudessaan. En tiedä.
Mutta tiedän, että joillekin ikäisilleni uutinen oli niin traumatisoiva, että laivan uppoaminen kulki leikeissä mukana pitkään.
Sittemmin Estonian tarina on kyllä tullut tutuksi – myös kaikki onnettomuutta ympäröivät salaliittoteoriat.
Uusin käänne saatiin tällä viikolla, kun uutuusdokumentin saamien tietojen vuoksi Viro ilmaisi halukkuutensa käynnistää Estonia-tutkinnan uudestaan.
On helppo todeta, että vielä 26 vuotta myöhemminkin Estonian tarina on kiinnostava ja ajankohtainen.
Lähes kaikilla siihen aikaan eläneillä on jonkinlainen omakohtainen tarina tai muistikuva päivästä, jolloin Estonia upposi.
Monesti kysytään, missä olit silloin, kun jokin sykähdyttävä tieto saavutti sinut. Estonian tapauksessa aika moni taisi istua kotisohvalla television ääressä.
On hassua, miten lapsen mieli toimii. Muistan, että minua järkytti pienenä uutinen, jossa henkilö oli yrittänyt pelastautua palavasta kerrostalosta pudottautumalla parvekkeelta.
Prinsessa Dianan ja Ayrton Sennan kuolemat ovat painuneet mieleen, mutta Estoniasta muistan ihmeellisen vähän.
Ehkä hyvä niin. Asiaan on ehtinyt hyvin perehtyä myöhemminkin, ja nyt sen käsittelemiseen on oletettavasti enemmän työkalujakin.
Niina Hentilä